Aadam, Eeva ja Paavali

Juutalaiseen pseudepigraafiseen kirjallisuuteen kuuluu myös kirjoituksia, jotka käsittelevät Aadamin ja Eevan elämää. Näitä on säilynyt mm. kreikankielisinä, latinalaisina ja slaavilaisina versioina. Niissä käydään läpi uudelleen syntiinlankeemuksen tapahtumia, Aadamin ja Eevan elämää paratiisista karkotuksen jälkeen. Kehyskertomuksen alussa Aadam makaa kuolinvuoteellaan, sen lopussa Aadam, Abel ja Eva haudataan juhlallisin menoin. Kehyskertomuksen sisällä Eeva kertoo lankeemuksesta jälkeläisilleen oman versionsa. Koska Genesis 3 herättää sen lukijoissa monia kysymyksiä ja jättää aukkoja, ihmismieli pyrkii täydentämään tällaisia aukkokohtia.

Alkuperäinen kertomus lienee syntynyt ajanlaskumme alussa (ehkä n. 20 eKr - 70 jKr), mutta meille säilyneet versiot ovat myöhemmiltä vuosisadoilta, ehkäpä n. 200-500 jKr. Ajatus kuolleiden ylösnousemuksesta  tunnetaan (Apoc. Mos. 13:3; 28:4; 41:2: 43:2), mutta ei messiasodotusta. Kreikkalainen versio on saanut nimen Apocalypsis Mosis (Apoc. Mos.). Oheisten sitaattien pohjana on Johannes Seppälän suomennos 1982.

***

Apocalypsis Mosis sisältää muutamia mielenkiintoisia kohtia, jotka rinnastuvat eräisiin Paavalin kirjoituksiin. Tässä muutama esimerkki:

Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen. (2 Kor 11:3)

Apocalypsis Mosis pitää Eevaa pääasiassa syyllisenä syntiinlankeemukseen. Kun Aadam makaa kuolinvuoteellaan:

Tätä puhuessaan pojillensa Aadam huokasi raskaasti ja sanoi: "Mitä tekisin? Olen suuren murheen vallassa." Eevakin itki ja sanoi: "Herrani Aadam, nouse, anna minulle puolet taudistasi, niin kestän sen, sillä minun takiani kävi sinun näin, minun takiani olet vaivassa ja kivussa." (Apoc. Mos. 9:1-2 Seppälä)

Eevan syyllisyyttä korostavia kohtia Apocalypsis Mosis sisältää monia muitakin. Johtuisiko Paavalin väitetty naisvihamielisyys hänen käyttämistään lähteistä?

***

Vita Adae et Evae, latinankielinen versio Aadamin ja Eevan elämästä, kertoo, että Paholainen ryhtyi kapinaan, koska ylienkeli Mikael käski häntä kumartamaan Aadamia, Jumalan kuvaa. Ylienkeli Mikael kumarsi ensin ikään kuin malliksi, mutta Paholainen seuralaisineen ei. (Vita Adae et Evae 14:1-15:2; katso kommentti 2.) - Siihen, että ihminen on Jumalan kuva viitataan useamman kerran: Apoc. Mos 10:3; 12:1-2; 33:5; 35:2.

Kun paholainen valmistautuu viettelemään Eevaa, paholainen puhuu käärmeelle:

”Älä pelkää, ole vain minun asuntoni ja minä puhun suusi kautta sanat hänen pettämisekseen.” (Apoc. Mos.16:5)

Tässä tapahtuu possessio, paholainen ottaa käärmeen asuinsijakseen. Eevan kertomus jatkuu:

Ja heti se [käärme] ripustautui paratiisin muureille, siihen aikaan kun Jumalan enkelit nousivat kumartamaan. Silloin Saatana otti enkelin muodon ja veisasi ylistystä Jumalalle, niin kuin enkelitkin. Ja kumartuessani muurin yli näin hänet enkelin kaltaisena. (Apoc. Mos 17:1-2)

Paavali ilmeisesti on tuntenut tämän kertomuksen, kun hän kirjoitti:

Eikä ihme, tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi. (2 Kor 11:14)

***

Paavali kirjoittaa käyneensä kolmannessa taivaassa:

Tunnen erään Kristuksen oman, joka 14 vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. Ja tästä miehestä tiedän, että hänet temmattiin paratiisiin ja hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Oliko hän ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala.  (2 Kor 12:2-4)

Mikä paikka kolmas taivas on? Ylienkeli Mikael vie Aadamin sinne tämän kuoleman jälkeen. Abelin ruumis oli viety sinne jo aikaisemmin. Aadam ja Abel haudattiin yhdessä. 6 päivää myöhemmin Eeva tuotiin sinne myös haudattavaksi. Paratiisi on kolmannessa taivaassa:

Kolme tuntia hän [Aadam] makasi, ja sitten kaikkien Valtias pyhällä valtaistuimellaan istuen ojensi kätensä ja nosti Aadamin ja antoi hänet arkkienkeli Mikaelille sanoen hänelle: "Nosta paratiisiin, kolmanteen taivaaseen asti, ja jätä hänet sinne siihen suureen ja peljättävään päivään asti, jona tulen huoneenhallitsijana hoitamaan maailman." Ja ottaen hänet, Aadamin, arkkienkeli Mikael vei ja jätti hänet, niinkuin Jumala oli hänelle sanonut antaessaan Aadamille anteeksi. (Apoc. Mos. 37:4-6 Seppälä)

Ja sitten Hän sanoi arkkienkeli Mikaelille: "Mene paratiisiin, kolmanteen taivaaseen, ja tuo minulle kolme purppuraista ja silkkistä käärinliinaa." Ja Jumala sanoi Mikaelille, Gabrielille, Urielille ja Rafaelille: "Peittäkää käärinliinoilla Aadamin ruumis, ja tuokaa hyväntuoksuista öljyä ja vuodattakaa hänen päällensä." Ja sen tehtyänsä he hautasivat hänen ruumiinsa. Ja Herra sanoi: "Tuotakoon Aabelinkin ruumis." (Apoc. Mos. 40:1-2 Seppälä)

***

Johanneksen ilmestys kertoo, että Uudessa Jerusalemissa Jumalan valtaistuin ja elämänpuu ovat lähellä toisiaan:

Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu...  Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. (Ilm 22:2,3)

Näin myös Apoc. Mos.:

"Jumalan valtaistuin valmistettiin sinne, missä oli elämän puu". (Apoc. Mos. 22:4 Seppälä).

Elämänpuu mainitaan myös seuraavissa kohdissa: 19:3; 28:2,4.

***

Aadam, joka oli kuolinvuoteellaan, lähetti Seetin ja Eevan hakemaan paratiisista armon öljyä voitelemista varten. Tällöin ylienkeli Mikael ilmoittaa, ettei se ole mahdollista nyt, vaan vasta lopun aikoina:

Silloin nousee ylös kaikki Aadamista siihen suureen päivään asti syntynyt liha, kaikki jotka muodostavat pyhän kansan. Silloin heille annetaan kaikki paratiisin ilo, ja Jumala on oleva heidän keskellänsä. Eivätkä he enää tee syntiä Hänen edessänsä, sillä heiltä otetaan pois paha sydän, ja heille annetaan sydän, joka ymmärtää hyvän ja palvelee yksin Jumalaa. (Apoc. Mos. 13 Seppälä)

Johanneksen ilmestys heijastelee edellä olevia ajatuksia:

Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: "Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm 21:3-4)

***

Aadamin perheelle luvataan ylösnousemus. Niinpä Aadamin ja Eevan elämän kirjoittaja saattaa olla Paavalin läheisiä aikalaisia. On merkille pantavaa, että nämä Apocalypsis Mosisin kohdat keskittyvät Paavalin kirjeessä suppealle alueelle,  ns. kyynelkirjeeseen.

Kauko Puottula 2015

Henok, Juudas ja apokryfit

Eräällä keskustelupalstalla nousi esille kysymys, missä määrin Uuden testamentin kirjoittajat käyttivät hyväkseen ns. Vanhan testamentin apokryfikirjoja omassa kirjallisessa tuotannossaan. Ajallisesti ne sijoittuvat ns. testamenttien väliseen aikaan, siis ajanlaskumme alun molemmille puolille. Tällöin voisi pohtia, miten monet Vanhasta testamentista nousevat ideat ja teemat kehittyvät ja jalostuvat ajan mukana ennen kuin saapuvat Uuteen testamenttiin. Mutta mitä kaikkea matkan varrella niiden kohdalla tapahtuu?

Juudaksen (Juudan) kirje on varsin lyhyt kirje, lähinnä ehkä postikortti, mutta sen taustalta on helposti tunnistettavissa 2 VT:n kaanonin ulkopuolelle jäänyttä kirjallista lähdettä, nimittäin:
- Assumptio Mosis eli Mooseksen taivaaseenottaminen (Ass. Mos.) sekä
- Etiopialainen Henokin kirja (1. Hen).

Nämä eivät kuuluneet Septuagintaan, VT:n kreikannokseen (joka syntyi ennen ajanlaskumme alkua Aleksandriassa), vaan pseudepigraafisten kirjoitusten ryhmään.

Ei edes ylienkeli Mikael, kiistellessään Mooseksen ruumiista Paholaisen kanssa, rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan sanoi: "Nuhdelkoon Herra sinua!" (Juudas 1:9)

Mooseksen hautaamisesta kerrotaan meille tähän tapaan:

Herra hautasi hänet [Mooseksen] laaksoon, joka on Bet-Peorin lähellä Moabissa, mutta kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut tietää hänen hautansa paikkaa. (Deut 34:6)

Tästä on sitten päätelty, että Israelin ylienkeli Mikael hautasi ja / tai saattoi Mooseksen taivaaseen. Mooseksen ruumiista syntyi kuitenkin riita Mikaelin ja Paholaisen kesken, jota on vanhan kirkon oppineiden mukaan kuvattu kirjasessa Assumptio Mosis, esim. Origenes, De Principiis III, 2,1. Ass. Mos:n alkuosa on säilynyt meidän päiviimme, mutta ei loppuosaa, johon Juudas 1:9 viittaa.

Olisiko kukaties niin, että paholainen syytti Moosesta egyptiläisen tappamisesta? Tämä rikos muodosti käänteen Mooseksen elämässä ja painoi hänen mieltään.

Kun Mooses oli varttunut aikuiseksi, hän meni kerran käymään heimoveljiensä luona ja sai nähdä heidän raadantansa. Hän näki egyptiläisen miehen lyövän heprealaista miestä, hänen heimolaistaan. Silloin Mooses katsahti ympärilleen, ja nähtyään, ettei ketään ollut lähettyvillä, hän löi egyptiläisen hengiltä ja kätki ruumiin hiekkaan. Kun hän seuraavana päivänä meni taas heimoveljiensä luo, hän näki kahden heprealaisen miehen tappelevan keskenään. Hän sanoi riidan aloittajalle: "Miksi lyöt veljeäsi?" Mies vastasi: "Mikä sinä olet meitä käskemään ja määräilemään? Aiotko tappaa minut niin kuin tapoit sen egyptiläisen?" Silloin Mooses pelästyi ja ajatteli: "Se on siis kuitenkin tullut ilmi!" Kun farao sai kuulla asiasta, hän aikoi surmauttaa Mooseksen, mutta Mooses lähti faraota pakoon (Ex 2:11-15a)

***

Toinen tapaus:

Heistä on myös ennustanut Henok, Aadamista seitsemäs: "Katso, Herra tulee pyhiensä tuhatlukuisen joukon kanssa  ja panee jokaisen tuomiolle. Hän rankaisee kaikkia jumalattomia jokaisesta teosta, jonka he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikista julkeista puheista, joita nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet." (Juudas 1:14-15)

Tämä löytyy Etiopialaisesta Henokin kirjasta:

Hän [Henok] joka oli seitsemäs Aadamista. (1. Hen 60:8 Seppälä).
Sillä Hän tulee kymmentuhantisine joukkoineen ja pyhineen tuomitsemaan kaikkea, ja Hän tuhoaa kaikki jumalattomat. Hän tuomitsee kaiken lihan kaikista sen jumalattomista teoista, joita he ovat tehneet, ja kaikista kovista sanoista, joita he ovat puhuneet, ja kaikesta mitä jumalattomat syntiset ovat puhuneet Häntä vastaan. (1. Hen 1:9 Seppälä).

Tämä kyseinen teksti on löytynyt myös Qumranista arameankielisenä (4Q204). Ilmeisesti Juudaksen kirjeen kirjoittaja oli palestiinalaiskristitty, joka käänsi kyseisen kohdan arameankielisestä versiosta suoraan eikä kreikankielisestä. Tekstiä on kuitenkin muutettu viittaamaan Jeesukseen.

1. Hen 1:9 kuitenkin ammentaa ajatuksensa Toorasta:

Hän [Mooses] sanoi: "Herra tuli Siinailta, Seiristä hän nousi loistaen heille; hän ilmestyi kirkkaudessa Paaranin vuoristosta, hän tuli kymmentuhantisesta pyhien joukosta; hänen oikealla puolellansa liekitsi lain tuli. (Deut 33:2 KR 1938)

Ajatus kulkee ja samalla kehittyy mielenkiintoisella tavalla: Deut 33:2 > 1. Hen 1:9 > Juudas 1:14-15.

***

Kolmas tapaus:

Niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni korkeasta asemastaan...hän pitää pimeydessä ikuisissa kahleissa suurta tuomion päivää varten. (Juudas 1:6).

Tämä koostuu useasta palasesta:

[taivaan nopeat, vartijaenkelit], jotka jättivät korkean taivaan. (1. Hen 12:4 Seppälä). Sido... pimeyteen... Tuomion suurena päivänä hänet viedään poltettavaksi. (1. Hen 10:4-6,11,12 Seppälä).

Kyseessä on siis kuvaus enkelien lankeemuksesta ja maan turmeltumisesta.

***

Juudas viittaa myös Kainiin, Bileamiin ja Koorahiin kartettavina esimerkkeinä. Tällaisia opettajia ja paimenia ilmeisesti oli myös seurakunnan sisällä (Juudas 1:11-13). Heitä koskeva kuvaus päättyy sanoihin:

.. radaltaan harhautuneita tähtiä, joille ikuisiksi ajoiksi on varattuna synkin pimeys. (Juudas 1:13b)

Kielikuva ilmeisesti viittaa pyrstötähtiin, jotka tulevat pimeydestä ja häipyvät takaisin pimeyteen. Ajanlaskumme alussa pyrstötähtien ratoja ei osattu vielä laskea. Myös 1. Hen. puhuu pyrstötähdistä tai harhailijoista, jotka pitää sitoa:

Enkeli sanoi: Tämä paikka on taivaan ja maan loppu. Ja tähdet, jotka vierivät tulen yli ovat ne, jotka ovat rikkoneet Herran käskyä nousunsa alussa, koska eivät tulleet paikoilleen osoitettuun aikaan. Ja Hän oli vihainen niille, ja sitoi ne kunnes heidän syyllisyytensä tuomitaan, kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. (1. Hen 18:15-16)

Minä en nähnyt taivasta yllä enkä lujasti perustettua maata, vaan kauhean paikan. Ja siellä minä näin 7 taivaan tähteä sidottuna yhteen, kuin suuret vuoret ja tuli. Sitten minä sanoin: "Minkä synnin tähden ne ovat sidotut, ja miksi ne on heitetty tänne?" Sitten sanoi Uriel, yksi pyhistä enkeleistä, jotka olivat kanssani, ja joiden päällikkö hän oli, ja sanoi: "Eenok, miksi kysyt, ja miksi janoat totuutta? Nämä ovat taivaan tähtiä, jotka ovat rikkoneet Herran käskyä, ja ovat sidottu tänne kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi, ajaksi jonka on määritellyt heidän syntinsä." (1. Hen. 21:3-6)

Henokilainen kirjallisuus näyttää siis vahvasti vaikuttaneen Juudaksen kirjeen syntymiseen. Näistä Juudas 1:14-15 näyttää olevan varsin tarkka lainaus lähdeviitteitä myöten. Muut ovat enemmän tai vähemmän vapaita mukaelmia.

Kauko Puottula 2015 / Blogimetsä, item 2054

Ennustiko Jeesus Muhammadista?

Useat muslimit uskovat, että Jeesus jäähyväispuheessaan (Joh 14-17) viittasi Muhammadiin. Perusteluna he käyttävät seuraavia kohtia Koraanissa:

Jeesus, Marian poika, sanoi: "Israelilaiset, Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne todistamaan oikeaksi sen Tooran, joka oli ennen minua, ja tuomaan ilosanoman lähettiläästä, joka tulee minun jälkeeni ja jonka nimi on Kunnioitettu [Ahmad]." Kun hän näytti heille selkeät todisteet, he vain sanoivat: "Tämä on ilmiselvää taikuutta." (Koraani 61:6 Md)

Minä annan parhaan osan niille, jotka ovat hurskaita ja antavat almuja, ja niille, jotka uskovat merkkeihimme / ja seuraavat lähettilästä, kansan parista noussutta profeettaa, josta he löytävät maininnan Toorassa ja Evankeliumissa. (Koraani 7:156b-157a Mk).

Viittaus Tooraan löytyy ilmeisesti täältä:

Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella. (Deut 18:15). 

Islamilaisen perimätiedon mukaan Muhammadin tulo olisi ennustettu evankeliumissa. Nimeä Ahmad 'kunnioitettu, ylistetty' pidetään profeetan toisena, Muhammadin kanssa synonyymisena nimenä (Koraani 61:6). Islamin piirissä siis ymmärretään, että Jeesus puhuessaan toisesta puolustajasta (parakletos) viittasi nimenomaan Muhammadiin eikä Pyhään Henkeen. Jotta sana parakletos saataisiin viittaamaan Muhammadiin, pitäisi tehdä lisäoletus, että teksti olisi turmeltunut, toisin sanoen, Jeesus olisi alunperin käyttänyt sanaa periklytos, joka merkitsee kunnioitettua, ylistettyä. Näin siis sanat Ahmad ja periklytos merkitsisivät samaa.

Koska sanat periklytos ja parakletos ovat foneettisesti lähellä toisiaan, kirjuri tai kääntäjä voisi epähuomiossa sekoittaa ne keskenään. Jos näin on tapahtunut, teksti olisi turmeltunut. Mahdollista olisi myös se, että kirkko olisi teologisista syistä vaihtanut Muhammadin aikoihin periklytoksen parakletokseksi. - Tähän tapaan päättelyketju islamissa etenee, mutta esim. Jaakko Hämeen-Anttila ei pidä tätä teoriaa järin vakuuttavana. Jussi Aron, Armas Salosen ja Knut Tallqvistin toimittaman Koraanin (4 p. 2001) selityksessä todetaan yhtäpitävästi: "Tämä selitys on kuitenkin täysin epätodennäköinen."

***

Edellä kuvattu ongelma ei ole erityisen mielenkiintoinen eksegeettisesti, mutta apologeettisesti sillä on merkitystä. Muutama huomio:

1. Septuaginta eli Vanhan testamentin kreikannos sekä Uuden testamentin pohjana oleva kreikkalainen teksti eivät tunne lainkaan sanaa periklytos, mutta parakletos tunnetaan kummassakin, esim. UT:ssa 15 kertaa.

2. Kaikki tuntemamme UT:n käsikirjoitukset - ennen ja jälkeen Muhammadin - käyttävät sanaa parakletos, mutta eivät periklytosta. Foneettinen samankaltaisuus ei siis ole sekoittanut kirjureita.

Esim. Codex Sinaiticus joka on peräisin noin vuodelta 350 jKr, siis reippaasti 250 vuotta ennen Muhammedin aikaa, käyttää muotoa parakletos. Joseph A. Islamin kirjoittaman artikkelin Parakletos or periklytos? sivulla 3 on kuva kyseisestä Codex Sinaiticuksen kohdasta. Muslimien väitteelle ei siis löydy tukea. Tämän linkin takaa löytyy 2 vastakkaista puheenvuoroa asiasta.

3. Parakletos esiintyy Jeesuksen jäähyväispuheessa seuraavissa kohdissa:

- Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. (Joh 14:16).
- Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut. (Joh 14:26).
- Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. (Joh. 15:26).
- Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne. (Joh 16:7).

Jeesus siis puhui koko ajan Pyhästä Hengestä eikä mistään ihmisestä. Pyhän Hengen vuodatus tapahtui ensimmäisenä helluntaina (Ap.t. 2:1-4), kymmenen päivää Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen.

***

KR 1938 ja KR 1992 kääntävät parakletoksen puolustajaksi. Sen sijaan UTN (1972) sekä raamatunkäännöskomitean ehdotus (1989) vastaavasti auttajaksi. Näin ollen, auttaja olisi muuttunut puolustajaksi kirkolliskokouksen käsittelyssä 1990-luvun alussa. Ruotsalainen Bibel 2000 kääntää sen Hjälparen eli auttaja. Englantilaisissa käännöksissä yleensä käytetään sanaa Comforter eli lohduttaja.

Lähteet:
Koraani. 2. p. Suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam-Books. 2015.

Kauko Puottula 2015

Areiolaisuus ja nestoriolaisuus elävät Koraanissa

Muhammad tutustui kauppamatkoillaan juutalaisuuteen ja kristinuskoon, mutta varsin pintapuolisesti. Hän kuuli puheita ja juttuja näistä uskonnoista, mutta ei tutkinut tekstejä, koska ei osannut lukea. Kuulemansa perusteella hän muodosti niistä oman käsityksensä ja muokkasi saamiaan aineksia omaan sanomaansa sopiviksi. Tämä sitten heijastuu Koraaniin ja islamiin.

Ne areiolaiset kristityt, joiden kanssa Muhammad keskusteli, eivät uskoneet kolminaisuuteen tai siihen, että Jumalalla olisi poika. Kristinuskon valtauoma ei pitänyt areiolaisia, nestoriolaisia ja monofysiittejä lainkaan kristittyinä. Niinpä areiolaisia, nestoriolaisia ja monofysiittisiä käsityksiä voi löytää Koraanista.

Nestoriolaisuuden mukaan Kristus oli syntyään ihminen, mutta Jumala oli asettunut asumaan häneen. Riita koski siis Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon suhdetta. Nestoriolaiset katsoivat, että vaikka Kristuksella oli yksi persoona, hänellä oli kaksi erillistä luontoa. Tässä oli sopiva kasvualusta myös gnostilaisuudelle.

Khalkedonin kirkolliskokous tuomitsi nestoriolaisuuden harhaopiksi vuonna 451. Khalkedonin 451 kaava lyhyesti ilmaistuna: Kristuksella on yksi persoona, mutta kaksi luontoa (jumalallinen ja inhimillinen), jotka ovat liittyneet toisiinsa sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta.

Nykyihmisen on vaikea ymmärtää tällaista saivartelua, mutta pelissä oli paljon. Kristuksen piti toisaalta olla kaikessa ihmisen kaltainen, jotta hän voi ymmärtää ihmisen heikkouksia, mutta toisaalta jumalallinen, jotta hänen uhrikuolemansa riittäisi sovittamaan ihmisten synnit. Toisaalta monoteismistä piti pitää kiinni, polyteismin suuntaan ei ollut varaa lipsua.

Nestoriolaisuus levisi itään, ainakin Intiaan saakka, monofysitismi aina Kiinaan asti.

* * * 

Koraani kieltää kolmiyhteisen Jumalan, kuten ilmenee seuraavista näytteistä. Koraanin sitaatit ovat Jaakko Hämeen-Anttilan Koraanin käännöksestä vuodelta 2013. (Md viittaa medinalaisiin suuriin)

Ne eivät ole uskovia, jotka sanovat: "Messias, Marian poika, on Jumala." Messiashan itse sanoi: "Israelilaiset, palvokaa Jumalaa, teidän Herraanne ja minun Herraani. Siltä, joka asettaa Jumalalle vertaisia, Jumala on kieltänyt Paratiisin, ja hän saa sijansa tulesta. Väärintekijöillä ei ole auttajaa." / Ne eivät ole uskovia, jotka sanovat: "Jumala on yksi kolmesta." On vain yksi Jumala. Elleivät uskottomat herkeä puhumasta tällaisia, tuskallinen rangaistus kohtaa heitä. (Koraani 5: 72,73 Md)

Messias, Marian poika, oli vain lähettiläs, jota ennenkin oli tullut lähettiläitä. Hänen äitinsä oli hurskas, ja he molemmat söivät ruokaa. Katso, kuinka me teemme heille merkkimme selviksi, ja katso, kuinka nurinkurisia he ovat. (Koraani 5:75 Md)

Te, joilla on Kirja, älkää liioitelko uskossanne älkääkä puhuko Jumalasta muuta kuin totta. Messias, Jeesus, Marian poika, oli Jumalan lähettiläs ja Hänen Sanansa, jonka hän antoi Marialle ja Henki hänen luotansa. Uskokaa Jumalaan ja Hänen lähettiläisiinsä älkääkä sanoko: "Heitä on kolme!" Lopettakaa, se on teille parasta. Jumala on yksi jumala. Ylistys Hänelle! Hänelläkö olisi lapsia? Hänelle kuuluu kaikki, mitä on taivaassa ja maassa. Jumala on riittävä edusmies. (Koraani 4:171 Md)

Edellä olevista viimeisin kohta on Koraanin selkein antitrinitaristinen, kolminaisuusopin vastainen jae, joka määrittelee Jeesuksen aseman islamissa. Myös seuraava sitaatti polemisoi kolminaisuusoppia vastaan: Jeesus on vain profeetta, kuten Aadamkin, ja Jumalan luoma, mutta ei hänen poikansa. Jumala loi kummatkin, mutta kummallakaan ei ollut isää. Jeesus on siis luotu olento eikä Jumalan inkarnaatio.

Jeesus on Jumalan edessä samanveroinen kuin Aadam, jonka Hän loi tomusta ja jolle Hän sanoi: "Ole", ja Aadam oli. (Koraani 3:59 Md)

* * *

Jeesuksen kuolemaa ristillä kuvataan Koraanissa doketistisin sanakääntein. Doketismi kielsi Jumalan pojan inhimillisyyden (so. hänen ihmisyytensä oli vain näennäistä ja kuolemansa ristillä harhaa). Jeesusta ei Koraanin mukaan naulittu ristillä:

He eivät uskoneet vaan puhuivat Mariasta hirveitä valheita / ja sanoivat: "Me tapoimme Messiaan, Jeesuksen, Marian pojan, Jumalan lähettilään." Mutta eivät he surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä. Heistä vain näytti siltä (shubbiha lahum). Ne, jotka kiistelevät Jeesuksesta, eivät tiedä varmasti, eikä heillä ole tietoa hänestä, vaan he vain arvailevat. Eivät he tosiaan häntä tappaneet, / vaan Jumala korotti hänet luokseen. Jumala on Mahtava, Viisas. / Kaikki Kirjan ihmiset vielä uskovat Jeesukseen ennen hänen kuolemaansa, ja ylösnousemuksen päivänä Jeesus todistaa heitä vastaan. (Koraani 4:156-159 Md)

Jeesusta ei siis ristiinnaulittu. Jumala suunnitteli sen niin, että se vain näytti siltä. Koraanin mukaan juutalaiset eivät onnistuneet surmaamaan Jeesusta ristillä, vaan Jumala korotti hänet elävänä taivaaseen. Myöhempi perinne selittää tämän mm. niin, että Jumala asetti erään paholaisen Jeesuksen sijaan, ja kun juutalaiset luulivat ristiinnaulitsevansa Jeesuksen, hänen hahmossaan olikin tämä paholainen. Käsitys tunnetaan myös eräistä varhaisista kristillisistä lahkoista. Myöhemmin tätä selitystä käytettiin shiialaisissa äärilahkoissa, joista monet kiistivät johtajansa kuolleen.

Jouko Martikainen pohtii artikkelissaan vuodelta 1992 tätä kohtaa Koraanissa ja sen taustoja. Analyysissaan hän tukeutuu Günther Rissen väitöskirjaan. Muhammad panee juutalaisten suuhun epähistoriallisen väitteen, että he sanovat surmanneensa Jeesuksen:

Mutta eivät he surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä. Heistä vain näytti siltä (shubbiha lahum). (Koraani 4: 157).

Länsisyyrialaisessa kirkossa käytiin 500- ja 600-luvulla ns. afthartodokeettista oppiriitaa, jonka pani alulle Julianos Halikarnassoslainen, joka kuoli vuoden 527 jälkeen. Muhammadin kristologia on tässä kohdassa riippuvainen Julianoksen afthartodokeettisesta näkemyksestä. Länsisyyrialaisen kirkon patriarkka Johannes I Sedra (630-648) käsittelee tätä ongelmaa myöhemmin paimenkirjeissään.

Tässä oppiriidassa kyse oli siitä, oliko Kristus jo ennen ylösnousemustaan tai vasta sen jälkeen katoamaton (kr. afthartos). Julianoksen mukaan Kristus ei ollut tehnyt mitään syntiä eikä siten joutunut alistumaan synnin palkkaan eli kuolemaan. Kristus oli pukeutunut siihen ruumiiseen, joka Adamilla oli ennen syntiinlankeemusta. Niinpä Kristuksen ei ollut pakko kuolla kuten muiden ihmisten, vaan hän kuoli meidän edestämme vapaaehtoisesti.

Martikaisen mukaan Muhammad soveltaa Julianoksen kristologiaa oman vakaumuksensa mukaisesti: Jeesus, Marian poika, ei voinut kuolla juutalaisten käden kautta. Muhammad ottaa siis terävästi kantaa kristittyjen keskinäiseen väittelyyn tästä kysymyksestä. Allah ei sallisi vanhurskaan kokea sellaista vääryyttä. Näin ollen juutalaiset olivat illuusion vallassa, ikään kuin olisivat surmanneet Jeesuksen. - Muhammad käyttää Julianoksen kristologiaa ja jäsentää sen areiolaiseen peruskatsomukseensa.

Hämeen-Anttilan mukaan jakeen (4:159) merkitys on hieman ongelmallinen alkukielen pronominien epäselvien viittaussuhteiden takia, mutta ilmeisesti teksti on luettava niin, ettei Jeesus kuollut vaan nousi taivaaseen. Myöhemmän islamilaisen apokalyptiikan mukaan Jeesus palaa maan päälle lopun aikoina, surmaa Antikristuksen ja hallitsee joitakin vuosia, joiden jälkeen kuolee ja herää henkiin ylösnousemuksen päivänä.

Jumala sanoi: ”Jeesus, Minä otan sinut ja korotan sinut luokseni, puhdistan sinut uskottomista ja asetan seuraajasi ylösnousemuksen päivään asti uskottomien yläpuolelle. Sitten teidän on palattava Minun luokseni, ja Minä tuomitsen teidän kiistanne. (Koraani 3:55 Md)

Tämän mukaan Jeesus ei kuollut ristillä, vaan hänet otettiin elävänä taivaaseen, josta hän aikojen lopussa palaa maan päälle.

Nestoriolaisuus on 1900-luvulla lähentynyt roomalaiskatolista ja ortodoksista kirkkoa. Liekö aika parantanut haavat vai onko tapahtunut jotain muutakin.

* * *

Lähteet:
Koraani. Suom. Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam-Books. 2013.

Martikainen, Jouko, Lähi-idän kristillinen perinne ja islamin synty. - Kyyhkynen, Marjatta (toim.) Ajankohtainen islam. Helsinki: Kirjapaja. 1992. s. 89-91

Kauko Puottula 2015

Ratsastaako Jumala pilvellä?

Aikaisemmin oli puhetta siitä, että tekstilöydöt saattavat vaikuttaa käännösratkaisuihin. Eräs Qumranista löydetty teksti "pakotti" raamatunkääntäjät noudattamaan Septuagintan lukutapaa ja poikkeamaan masoreettisen tekstin lukutavasta. Kullakin kansalla oma jumala.

Mieleeni nousi toinenkin hieman samantapainen juttu, tosin merkitykseltään vähäisempi. Kyseessä on Psalmi 68:5 (tai 68:4):

Laulakaa Jumalalle, veisatkaa hänen nimensä kiitosta. Tehkää tie hänelle, joka kiitää halki arojen. Hänen nimensä on Herra, riemuitkaa hänen kasvojensa edessä. Ps 68:5 KR 1938.

Laulakaa Jumalalle, soittakaa hänen nimensä kunniaksi, ylistäkää häntä, joka kiitää pilvivaunuillaan. Herra on hänen nimensä, iloitkaa hänen edessään! Ps 68:5 KR 1992.

Edellisessä Jumala kiitää yli arojen, jälkimmäisessä Jumala kiitää pilvivaunuillaan. Selitys menee tähän tapaan. Kyseinen heprean sana bā‘ărāḇōwṯ esiintyy VT:ssa vain tässä yhdessä kohdassa. Niinpä sen merkityksestä kääntäjillä ja tutkijoilla ei ollut selvää käsitystä ennen Ugaritin (nykyään Ras Shamra) tekstilöytöjä. Vasta näissä teksteissä tämä sana esiintyi selvässä kontekstissa. Kun sana esiintyy jossain tasan yksi kertaa, sen merkitys jää arvailujen varaan. Sen vuoksi sanalle pitäisi löytää useampia esiintymiä ennen kuin sen merkitys avautuu.

Ugaritin tekstilöytöjen mukaan Jumala siis ratsastaa pilvellä. Ps 68:5 voidaan lukea samalla tavoin, vrt Ps 18:11, mutta voidaan kääntää myös kiitää arolla.

Kauko Puottula

"Joka vetensä seinään heittää"

Viikolla 42 poikkesi kaksi jehovantodistajaa, jotka olivat entuudestaan tuttuja. Keskustelussa tuli esille monia asioita, mm. David, Nabal, Abigail sekä heidän keskinäinen sanailunsa. Kun Nabal ei suostunut Davidin asettamiin vaatimuksiin, David uhkasi hävittää Nabalin väestä kaikki, jotka vetensä seinään heittävät eli kaikki miespuoliset.

Ensin luulin, että tuo omituinen sanonta löytyy vain jehovantodistajien omasta käännöksestä. Tarkistin kuitenkin asian. KR 1992 tosiaan kääntää Davidin uhkailun tähän tapaan:

Mutta kohdatkoon Jumalan viha minua nyt ja aina, jos jätän huomisaamuksi henkiin hänen [Nabalin] väestään yhdenkään, joka vetensä seinään heittää! (1 Sam 25:22)
Mutta niin totta kuin hän [Jumala] elää, ellet olisi tullut [Abigail] näin kiireesti minua vastaan, ei Nabalilla olisi ollut aamunkoitteessa jäljellä ainoatakaan, joka vetensä seinään heittää!" (1 Sam 25:34)

Myös Vanha Piplia 1776 puhuu myös veden heittämisestä seinään, mutta KR 1938 puhuu yksinkertaisesti ja kaunistellen vain miespuolisista jälkeläisistä. Koska KR 1938 ei heitä vettä seinään, mutta KR 1992 heittää parissa kohdassa, herää kysymys siitä, miten Vanhan Piplian 1776 käyttämä sanonta on löytynyt uudelleen. Olisiko 1800-luvun kaunokirjallisuudella ollut tähän vaikutusta? Urbaani sanakirjakin näyttää tuntevan sanonnan.

* * *

Katsotaanpa sanontaa hieman tarkemmin. Sanat asettuvat hyvin epäsuomalaiseen
järjestykseen:

joka ---- vetensä ---- seinään ---- heittää
subjekti - objekti - predikatiivi - predikaatti

Normaalissa kielenkäytössä tuo sanomus pitäisi ilmaista "joka heittää vetensä seinään". Eli predikaatti välittömästi subjektin jälkeen eikä virkkeen loppuun. Liekö saksankieli vaikuttanut sanomuksen syntyyn?

* * *

King James Version ja Douay-Rheims Catholic Bible – kummatkin 400 vuotta vanhoja – käyttävät ilmaisua "that pisseth against the wall". Heprealaisessa tekstissä käytetään tässä kohdin sanaa maštīn, jonka kantasana on šathan 'pissata, virtsata'. Näitä kohtia löytyi Vanhasta testamentista kaikkiaan 6 – siis edellisten lisäksi 4 muuta. Vanha Piplia 1776 näyttää seuraavan KJV:n (sekä Douay-Rheimsin) lukutapaa näissä kuudessa kohdassa, mutta KR 1938 poikkeaa selvästi tästä linjasta. Näin ollen myös alla olevissa kohdissa, joissa viitataan miespuolisiin jälkeläisiin, vettä heitetään seinään:

Minä hävitän Israelista Jerobeamin miespuoliset jälkeläiset, niin suuret kuin pienetkin. (1 Kun 14:10).
Hän [Simri] ei jättänyt eloon ainoatakaan Baesan miespuolista jälkeläistä ja surmasi myös hänen muut sukulaisensa ja kaikki, jotka häntä kannattivat. (1 Kun 16:11).
[Elia sanoo Ahabille]: Minä lakaisen sinut pois ja hävitän Israelista miespuoliset jälkeläisesi, niin suuret kuin pienetkin. (1 Kun 21:21).
Koko Ahabin suku on tuhoutuva, minä hävitän Israelista kaikki Ahabin miespuoliset jälkeläiset, niin suuret kuin pienetkin. (2 Kun 9:8).

* * *

Sanonta on herättänyt monenmoista pohdiskelua Raamatun lukijoiden keskuudessa. Tässä on yksi ja tässä toinen.

Mielestäni professori Claude Mariottini tarjoaa tyydyttävän ja uskottavan selityksen tuolle kummalliselle ilmaisulle (osa 1, osa 2).

Sanonnalla ilmeisesti on jokin viittaus koiriin. Koska sanonnalla kuvataan miehiä halventavasti, käännöksiä on jouduttu kaunistelemaan ja sievistelemään. Halventava sanonta sisältää ajatuksen, että joitakin ihmisiä voidaan verrata koiriin, jotka virtsaavat päin seiniä.

Kun ihminen on vihainen, kielenkäyttö muuttuu helposti rivoksi. Näissä kuudessa tapauksessa ihmiset ovat vihaisia ja uhataan jopa toista ihmistä sukupuuttoon kuolemisella.

Koira liittyy tavalla tai toisella kaikkiin em. kuuteen kohtaan, joissa puhutaan vedenheittämisestä. Nabalin käyttäytymistä verrataan koiraan. Nabal, joka polveutui Kalebista, oli houkka. Kaleb merkitsee hepreassa koiraa.

Koira esiintyy myös Jerobeamia vastaan suunnatussa tuomiossa. (1 Kun 14:10-11). Koira esiintyy myös tuomiossa, joka koskee Bashaa (1 Kun 16:4; 16:11) sekä Ahabin huonetta (1 Kun 21:21; 21:24; 2 Kun 9:8; 9:10; 9:36).

Claude Mariottini päättelee, että sanomuksen takana ovat israelilaisten tuntemukset koiria kohtaan. Koirat olivat epäpuhtaita, koska ne söivät epäpuhtaiden eläinten lihaa. "Olkaa minun pyhä kansani, älkää syökö pedon raateleman eläimen lihaa, vaan heittäkää se koirille." (Ex 22:30)

Nimittämällä jotakuta koiraksi pyrittiin häpäisemään tätä tai loukkaamaan, esim.

Abisai, Serujan poika, sanoi kuninkaalle: "Miten tuo koiranraato saa kirota herraani ja kuningastani? Minä menen ja lyön häneltä pään poikki." (2 Sam 16:9).
Älä tuo portonpalkkaa äläkä koiranpalkkaa Herran, sinun Jumalasi, huoneeseen lupauksen suoritukseksi, sillä molemmat ovat kauhistus Herralle, sinun Jumalallesi. (Deut 23:19 KR 1938)

Koiranpalkalla viitataan miesprostituoidun palkkaan.

Kun ihmisen käyttäytymistä rinnastetaan koirien käyttäytymiseen, se on äärimmäisen loukkaavaa. Esim. "Kuin koira, joka palaa oksennukselleen, on tyhmä, joka toistaa tyhmyyksiään" (Snl 26:11).

Kauko Puottula / Blogimetsä, item 1978

Astrologiaa ja alkemiaa

Turussa vietettiin juhannuksen jälkeisellä viikolla Keskiaikaisia markkinoita. Vuosien mittaan markkinat levittäytyvät yhä laajemmalle alueelle. Eli jatkuvuus pitäisi olla turvattua.

Oma mielenkiintoni näillä markkinoilla on yleensä liittynyt keskiaikaa käsitteleviin luentoihin, joita joukko Turun yliopistossa toimivia tutkijoita on pitänyt. Keskiaika on kuitenkin enemmän tai vähemmän maagisine menoineen meistä jo niin kaukana, että 2000-lukua elävän ihmisen on vaikea saada siitä kunnon otetta. - Tosin jotkut pääsevät näytelmällisin keinoin sisälle keskiaikaan.

Luentojen järjestäjät ovat tajunneet sen, että on joukko kestoaiheita, jotka ovat ihmisiä kiinnostaneet aina ja kaikkialla. Tällaisia teemoja löytyy mm. keltaisen lehdistön lööpeistä. Niinpä parisen vuotta sitten näillä markkinoilla pohdittiin pappien, munkkien ja nunnien syrjähyppyjä ja sitä minkälaisen organisaation paavi ja hänen virastonsa oli kehittänyt näiden ongelmien käsittelemiseksi. Muistivat ottaa mukaan myös homosynnit!

Tällä kerralla yleisteema oli Taudit, terveys ja lääkintä vanhoina aikoina. Niinpä astrologia ja alkemia nousivat vahvasti esille. Syystä tai toisesta englantilaisen filologian parissa tutkitaan sellaisia tekstejä, joissa astrologia ja alkemia ovat vahvasti esillä.

Astrologia ja alkemia kuuluivat yliopistojen opetussuunnitelmiin keskiajalla. Empiirinen tutkimus otti horjuvia ensiaskeliaan alkemistien puuhastelujen myötä. Päällisin puolin luulen tuntevani noiden oppien keskeiset ajatukset, mutta uutta oli se, että eläinradan merkeistä oinas edusti ihmisen päätä sekä kalat ihmisen jalkoja. Muut eläinradan merkit asettuivat näiden väliin. Sana cancer synnytti jonkun verran pohdintaa yleisön keskuudessa. Cancer edustaa eläinradan merkeissä rapua, mutta cancer merkitsee myös syöpää. Sanan kaksoismerkitys herätti jonkin verran pohdintaa. Ihmisruumiissa cancer asettuu jonnekin rintojen vaiheille.

Astrologia sopi moneen. Sen avulla tehtiin sääennusteita ja tutkittiin ihmisen sairauksia. Keskiajalla vallitsi sellainen käsitys, että kaikki tarvittava tieto löytyy jo olemassa olevista kirjoista, lähinnä Aristoteleelta ja Raamatusta. Kulloinkin tarvittava tieto on vain haettava niistä esille. Kun ihminen sairasteli ja meni lääkärille, tämä laati syntymäkartan potilaasta. Syntymäkartat ilmeisesti kiinnostavat filologeja sen vuoksi, että niistä voi saada selville ihmisen syntymäajan ja ehkä muutakin merkityksellistä hänen elämästään.

Luennoilla kävi myös selville, että Mikael Agricolan Rukouskirja sisältää astrologisia aineksia. Jälkeenpäin etsin käsiini Simo Heinisen opuksen "Mikael Agricola: Elämä ja teokset", jonka Edita on julkaissut 2007. Heininen toteaa siinä, että Rukouskirjan:

Kalenteriosasto sisältää mitä moninaisinta tietoa: ajanlaskua, astronomiaa ja astrologiaa, lääketiedettä, anatomiaa, fysiologiaa ja psykologiaa, eläintiedettä, meteorologiaa, historiaa ja teologiaa. Agricola... näyttää löytävän tien aiheesta toiseen ... vapaan assosiaation avulla. Niinpä hän siirtyy ihmisen anatomiasta sääennustuksiin ja näistä suonenisku- ja kuppausohjeisiin, kertoo sitten edullisista metsästysajoista, palaa sääennustuksiin, mutta siirtyy sitten teologisten kysymysten kautta ajanlaskuun. (Heininen 2007, 197)

Keskiajan lopulla astrologia oli jaettu kahteen osaan: luonnolliseen (astrologia naturalis) ja ennustavaan (astrologia divinatrix). Edellinen luettiin - - tieteeksi tieteiden joukkoon. Sen harjoittajat rajoittuivat tekemään sääennustuksia, tulkitsemaan luonnonilmiöitä, laatimaan kalentereita ja antamaan lääkehoidollisia ohjeita. Ennustava astrologia oli epäilyttävämpää; se keskittyi horoskooppien laatimiseen. Luther pilkkasi sitä, joskus karkeasti. (Heininen 2007, 199).

Ennustava astrologia elää nykyään lähinnä vain hömppälehdissä. Luonnollinen astrologia lienee hävinnyt lähes tyystin markkinoilta.

Melanchthon, Lutherin työtoveri, luotti horoskooppeihin, kun taas Luther pilkkasi ennustavaa astrologiaa.

* * * 

Keskiajalla raivosi myös ruttoa vuosina 1348 - 1351. Rutto vei Euroopan väestöstä kolmannen osan. Eikä mitään ollut tehtävissä. Jonkinlainen taju muutaman viikon itämisajasta oli, mutta siitä ei tiedetty juuri muuta. Kaupungeissa se raivosi pahimmin, maaseudulla päästiin helpommalla.

Ruttoepidemiat olivat omiaan voimistamaan maagista ajattelua. Konstantinopolissa rutto surmasi lähes kaikki asukkaat vuonna 542. Turkuunkin se tuli laivojen mukana mereltä vuonna 1657. Luennoitsija muistutti, että hautausmailla, jonne ruttoon kuolleita on haudattu, on vielä kyseisiä pöpöjä elossa. Niinpä ruttoa sietää yhä varoa!

* * *

Alkemian avulla on pyritty tekemään halvemmista aineksista kultaa (ja rikastumaan). Sampo-myyttikin on ehkä jotain sukua alkemialle. Entä runsauden sarvi? Eikä pidä unohtaa elämän eliksiirin ja kuolemattomuuden etsintää. Eräs yleisöltä saatu kysymys kuului: onko Turussa harrastettu alkemiaa? Kun luennoitsija ei tiennyt, pääsin loistamaan tiedoillani. Z. Topelius nimittäin kertoo Välskärin kertomuksissa, että Turun kuninkaallisen akatemian loppuaikoina Martti Weiss (alkemisti ja salatieteilijä) puuhasteli näiden asioiden kanssa Uudenmaan tullin tienoilla, Turussa. - No, Välskärin kertomukset tosin on vain historiallinen romaani.

Eikö kirkon jakamissa sakramenteissakin ole aimo annos alkemiaa mukana?  Miten esim. ehtoollisaineet voivat muuttua papin lausumien asetussanojen vaikutuksesta? Roomalaiskatolisessa kirkossa asia muotoillaan tähän tapaan: ehtoollisaineet, siis niiden substanssi, muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, mutta niiden aksidenssi, ilmenemismuoto ei muutu miksikään. - Alkemiassa pitäisi niin substanssin kuin aksidenssinkin muuttua.

Joidenkin tiedemiesten nimet saattavat tässä yhteydessä herättää ristiriitaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Toisaalta Sir Isaac Newtonin ansiot mm. painovoimalain keksimisessä ovat kiistattomia, mutta toisaalta hän puuhasteli alkemian parissa ihan loppuun asti. Joskus on puhuttu, että altistuminen elohopeahöyryille olisi nopeuttanut hänen kuolemaansa. - Mutta olennaista tässä on kuitenkin kokeellinen metodi eli se miten yritysten ja erehdysten kautta päästään oikeaan lopputulokseen. Kokeellinen metodi siis syntyi alkemististen puuhastelujen sivutuotteena.

 * * *

Kari Suomalainen, tuo tunnettu pilapiirtäjä, tarttui kerran tähän aiheeseen. Entisaikojen velho, salatieteilijä hämmenteli keitostaan, jossa kai oli 7 yrttiä, sammakonkoipia ym. tykötarpeita. Velho katsoi suoraan lukijaa kohti vihaisena: "Mitä te siinä minun touhuilleni nauratte? Onhan teillä ne omat hörhönne, ne psykoloogit!"

Nykykatsannossa monet keskiaikaiset puuhastelut epäilemättä näyttävät hoopoilta. Arvelisin, että sama pätee myös meidän touhuihimme, kun niitä arvioidaan 500 - 1000 vuoden kuluttua.

Kauko Puottula / Blogimetsä, item 1914

Humala ja Jumala

Juhannuksen alla poikkesin ruokaostoksille Wiklundille, Turun keskustassa. Kassojen lähellä olevalla penkillä istui muuan kaljaveikko, joka örisi jotain. Kun menin hänen ohitseen, hän örisi römeällä äänellään: "Jumala ei enää anna sulle anteeksi!" En pysähtynyt kuulemaan lisää hänen ikitotuuksiaan ja elämänviisauksiaan, vaan painuin ostoksille.

Kun olin ostokseni tehnyt, huomasin tämän tuiskeessa olevan miehen menevän hissiin toisen miehen seurassa, joka selvästi oli paremmassa kunnossa. Kassakuitin mukaan ajankohta oli 18.6. klo 14.05.

No, en tuntenut miestä. Tuskin hän minuakaan. Mutta mikä sai hänet puhumaan Jumalasta ja minun sieluntilastani? Mieleeni tuli sanonta: "Lasten ja imeväisten suusta saa kuulla totuuden", jonka perustana on Ps 8:3 ja Matt 21:16, tosin edelleenkehitettynä. - Sekin on mahdollista, että mies örisi omiaan ja projisoi omaa sieluntilaansa ulkomaailmaan.

Joskus aikaisemminkin olen pannut merkille, että humalaiset voivat puhua Jumalasta, kun tuiskeessa estot häviävät. Mutta suomenkielessä sanat humala ja Jumala muistuttavat ällistyttävän paljon toisiaan. Kyse ei liene sattumasta? Jaakko Hämeen-Anttila onkin nimennyt erään kirjansa nasevasti: Jumalasta juopuneet.

Dale Carnegien suuren menestyksen saavuttaneesta kirjasta "Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa" (1936) muistan lukeneeni tämmöisen ajatuksen: "Jumala voi antaa syntimme anteeksi, mutta hermostomme ei tee sitä koskaan."

* * *

Humalaiset saattavat keskustella itsensä kanssa hyvinkin kiivaasti. Kun he komentavat itseään, he käyttävät yksikön toista persoonaa. Kyse voisi siis olla päänsisäisestä keskustelusta.

Ehkä kaljaveikon lausuma: "Jumala ei enää anna sulle anteeksi", viittaa johonkin aikaisempaan koulutuksen vaiheeseen. Ehkä ahdistavaan, tiukkapipoiseen uskontokasvatukseen, josta jotain on jäänyt alitajuntaan. Olisiko koti ollut ahdistavan uskonnollinen? Muisteliko kaljaveikko omia lapsuuden kokemuksiaan?

Oma kokemukseni näistä kavereista on vähän ristiriitainen. Kun he ovat selvin päin, keskustelu ei yleensä kiinnosta. Kun he ovat huppelissa, tuiskeessa tai liikuttuneessa mielentilassa, keskustelu saattaa kiinnostaa, mutta kyky kuunnella muita on ilmeisen rajoittunut.

Eräällä tuntemallani kaljaveikolla, joka ei ole enää keskuudessamme, oli tapana käydä päänsisäistä keskustelua internetin keskustelupalstoilla. Hän loihti itselleen kaksi roolihahmoa, jotka sanailivat keskenään ja mollasivat toisiaan. Tämä onnistui anonyymipalvelimen avulla, mutta joskus pahassa tuiskeessa homma karkasi käsistä, niin että sivullinenkin näki, mistä oli kyse.

Ehkä tätä some-seikkailijan tapausta voisi rinnastaa keskenjääneeseen siisteyskasvatukseen. Kakka vain on ensin vaihtunut tusseihin ja spraymaaleihin sekä niillä tuhrimiseen. Ura saa sitten huipennuksensa some-maailman ihmellisissä seikkailuissa.

Kauko Puottula / Blogimetsä, item 1910

Uskonpuhdistus vai reformaatio?

Luterilainen kirkko kielsi uskonpuhdistus-termin. Näin otsikoi Turun Sanomat puolen sivun juttunsa 4.7.2015. Internetistä löytyy vain lyhyempi versio jutusta.

Asia tulee ajankohtaiseksi lähiaikoina, sillä 31.10.2017 tulee kuluneeksi 500 vuotta Martti Lutherin naulaamista teeseistä Wittenbergin linnankirkon oveen. Vastapuoli eli roomalaiskatolinen kirkko ei näe mitään syytä juhlia kirkollista hajaannusta. Mutta se pitää sanaa reformaatio onnistuneempana ja parempana kuin sanaa uskonpuhdistus, joka on leimaava ja ärsyttävä.

Kirkkohallitus on siis päättänyt, että lähiaikoina vietetään reformaation merkkivuotta, eikä uskonpuhdistuksen juhlavuotta. Tietenkin ne kansalaiset, jotka ovat koulunsa käyneet vanhan liiton aikana, puhuvat jatkossakin uskonpuhdistuksesta. Täysin riippumatta siitä mitä pyhä kirkkohallitus on asiasta päättänyt.

Joskus 1970-luvulla muistan kuunnelleeni prof. Jarl Gallénia, joka on erikoistunut keskiajan historiaan. Gallén sanoi, että roomalaiskatoliselta kannalta katsoen protestanttinen uskonpuhdistus oli uskonmuutos. Vastaavasti ns. vastauskonpuhdistus oli todellisuudessa uskonpuhdistus. – Mielenkiintoista sanoilla leikkimistä!

Sanalla uskonpuhdistus viitataan Jeesuksen suorittamaan temppelin puhdistukseen (Matt 21:12-13; Mark 11:15-17; Joh 2:14-16). Tässä kuvassa rahanvaihtajien ja kauppiaiden tilalle istutetaan anekauppiaat.

Latinasta johdettua muotoa reformaatio käytetään eurooppalaisissa kielissä varsin yleisesti. Dosentti Tuomo Fonsénin mukaan Saksassa alettiin 1700-luvun puolivälissä käyttää sanaa glaubensreinigung reformaatio-sanan vapaana vastineena. Saksan glaube tarkoittaa uskoa, reinigung taas puhdistusta.

Suomen sana uskonpuhdistus on näin ollen suora käännös saksasta. Suomeenkin sana uskonpuhdistus teki vähitellen tuloaan, mutta esim. Christfried Gananderin sanakirja Nytt Finskt Lexicon (1787) ei vielä sitä tunne. Mutta Suometar -nimisessä sanomalehdessä uskonpuhdistus esiintyy (ilmeisesti ensimmäisen kerran) artikkelissa Jesuitat 14.9.1849. Toisen kerran se esiintyy Suomettaressa pari vuotta myöhemmin eli 28.10.1851. Tämän jälkeen sen käyttö yleistyy vähitellen. Suomen Julkisia Sanomia seuraa Suometarta vuodesta 1857, muut tulevat perässä myöhemmin.

Wasa Nyheter käyttää muotoa trosrensningen numerossaan 16.2.1898. Tämä näyttäisi olevan ainoa esiintymä vuoteen 1910 mennessä.

* * *

Jos asiaa ajattelee laajemmasta perspektiivistä, niin historian henkisten murrosten yhteydessä ”vanha asiainjärjestelmä" pyritään aina leimaamaan jollain tavoin, josta jää jonkinlainen trauma. Näin tapahtui myös silloin, kun kristinusko irtaantui juutalaisuudesta ajanlaskumme alussa.

Kun buddhalaisuus levisi synnyinseudultaan itään ja pohjoiseen, syntyi mahayana 'iso vaunu'. Sana mahayana antaa ymmärtää, että heidän vaununsa on suurempi kuin hinayanan, joka on 'pieni vaunu'. Eli pelastus on mahayanan avulla useimpien ihmisten saavutettavissa. Koska pieni vaunu on myös jollain tavoin leimaava, he käyttävät itsestään nimitystä theravada.

* * *

Luterilaisen kirkon piirissä ei siis kaiveta esiin vanhoja sotakirveitä, esim. vanhoja antikristusvirsiä (not 240 - 242) vuoden 1701 virsikirjasta, vaan paneudutaan reformaation vaikutuksiin kirkossa ja yhteiskunnassa.

Reformaatio on siinä mielessä hyvä termi, että se kattaa – toisin kuin sana uskonpuhdistus – myös yhteiskunnallisen kehityksen laajemmassa mielessä. Kirjakieli syntyi ja kehittyi ja kansan sivistystaso alkoi kohota.

Mutta protestanttisten kirkkojen itseymmärryksen ja omanarvontunnon kannalta uskonpuhdistus on hyvin osuva ja napakka termi. Ekumeenisissa keskusteluissa on kuitenkin pyrittävä korrektiin kielenkäyttöön. Tässä suhteessa teologit ja kansan syvät rivit ovat kaukana toisistaan. Kuitenkaan uskoa (Kristukseen) ei tarvitse puhdistaa, mutta esteitä ja väärinkäytöksiä sen ympäriltä on raivattava jatkuvasti. Tätä työtä riittää varmasti jatkossakin.

Mielenkiintoisia yleisötilaisuuksia on merkkivuoden tiimoilta tulossa.

Kauko Puottula / Blogimetsä, item 1916

Muinaisia menestystarinoita

Danielin kirjan päähenkilö vietiin nuorena pakkosiirtolaisena Babyloniin, myöhemmin hän nousi siellä valtakunnan johtomiesten joukkoon ja teki siellä komean ja näyttävän uran. Tämä kertomus muistuttaa Genesiksen Joosef-kertomusta. Vanhemmat veljet myivät Joosefin orjana Egyptiin, jossa tämä nousi johtomiesten joukkoon. Kumpikin vietiin vastoin omaa tahtoaan pois omasta maastaan. Kumpikin eteni urallaan lähinnä unienselittämistaidoillaan. Kumpikin pysyi aatteelleen uskollisena.

Lähihistoriasta tulee mieleen Otto Wille Kuusinen (1881-1964). Otto Wille pakeni Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti keväällä 1918, tosin tarjolla ei tainnut olla parempiakaan vaihtoehtoja. Hän kohosi Neuvostoliiton arvohierarkiassa korkealle, säilytti henkensä Stalinin puhdistuksissa, vaikka päitä putoili ympäriltä. Hän osasi kääntää takkiaan oikea-aikaisesti ja aina tilanteen mukaan. Jonkinlaisia ”unienselittämistaitoja” hänelläkin lienee ollut. Otto Willekin pysyi aatteelleen uskollisena.

Joosef määräsi että hänen luunsa on vietävä Luvattuun maahan (Gen 50:25; Ex 13:19). Danielin maallisten jäännösten kohtalosta ei ole tietoa. Otto-Willen maalliset jäännökset muurattiin Kremlin muuriin.

* * *

Tosin Neuvostoliitto (1917-1991) ei ollut mikään menestystarina. Me tiedämme sen, mutta sitä ei tiennyt Otto Wille, eivätkä hänen aikalaisensa. Toisaalta Daniel tai Danielin kirjan päähenkilö eli ja näki mahtavan valtakunnan loiston ja sen loppuvaiheet, mutta Otto Wille ei.

Tällaiset menestystarinat lienevät mahdollisia vain suurten historiallisten mullistusten ja vallankumousten yhteydessä. Toisaalta, luusereita löytyisi huomattavasti enemmän, mutta niistä ei juurikaan kerrota jälkipolville. Sattumallakin on sormensa pelissä siinä, ketkä kohoavat, ketkä pudotetaan.

Joosefin menestystarina liittyy ilmeisesti hyksosfaraoiden kauteen (noin 1650-1550 eKr), mutta jo seuraava eli 16. dynastia unohti hänet (Ex 1:8). Otto Wille eli bolshevistien vallankumouksen alkuvaihetta, mutta ei nähnyt sen loppua. Näkikö edes loistoa?

Tunnettu sanonta "Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan" (Luuk 4:24) pitänee edelleen paikkansa.

* * *

Otto Wille oli Suomen kannalta maanpetturi. Terijoen hallitukseen liittyvä seikkailu vielä lisäsi hänen syntilistaansa. Mutta hän oli nuoruutensa aatteelle uskollinen.

Otto Willen rinnalle voi vetää toisen kansalaissodassa punaisten puolella taistelleen nuoren miehen. Erik Jorpes syntyi Kökarissa 1894 ja kuoli Tukholmassa 1973. Kansalaissodassa hän toimi Turussa, lähinnä lääkintätehtävissä. Hänkin pakeni sodan loppuvaiheessa Neuvostoliittoon. Hän – kuten mm. Otto Wille – oli Moskovassa perustamassa SKP:tä syksyllä 1918. Vuosi tai pari myöhemmin Erik tuli katumapäälle, käänsi takkinsa, pakeni Suomen kautta Ruotsiin sekä teki siellä komean uran.

Hän sai turvapaikan Ruotsista sillä ehdolla, ettei enää osallistu politiikkaan. Jorpes keksi hepariinin, jolla sydänveritulpat hoidetaan. Hän oli ehdolla myös Nobelin palkinnon saajaksi, mutta sillä kerralla penisilliini voitti hepariinin.

Myös Erik Jorpes oli Suomen kannalta maanpetturi, mutta "tuli järkiinsä" ja teki komean uran. Wikipedia ja Turun Sanomat kertoo hänestä enemmän. Jorpes vaihtoi isänmaataan useamman kerran sekä luopui nuoruutensa aatteesta – jälkipolvien onneksi.

Kauko Puottula / Blogimetsä, item 1587

Posti ja vainajat

Postin toimintaan tyytymätön kansalainen purki mieltään ja kirjoitti Turun Sanomiin. Kirjoittajan äiti, joka asui toisella paikkakunnalla, oli nukkunut pois hiljattain. Koska vainaja ei ilmeisesti enää uudella olemassaolon tasolla pysty lukemaan hänelle osoitettua postia, vainajan posti pitäisi kääntää pojan osoitteeseen.

Postin kääntäminen osoittautui yllättävän hankalaksi ja vaikeaksi. Kun se lopulta onnistui, asia sai varsin kummallisia ja odottamattomia piirteitä, jotka herättävät monenmoista metafyysistä pohdiskelua. Matti Heinilän kirjoitus oli otsikoitu nasevasti "Posti etääntynyt ihmisten elämästä ja myös kuolemasta". (TS 31.5.2015).

Heinilä oli yrittänyt aikansa selvittää googlaamalla mitä vainajan postille pitäisi tehdä, mutta ilman tulosta. Postin sivuilta sentään löytyi palautesivu, jonne Heinilä purki mieltään: "Olettekohan siellä postissa ollenkaan tietoisia siitä, että Suomessa joka päivä kuolee ihmisiä ja he eivät sen jälkeen pysty vastaanottamaan postia jne."

Postista tuli soitto ja kehotettiin marssimaan postikonttoriin ja täyttämään siellä kaavake. Ehkä tässä on tarvittu myös sukuselvitystä. Heinilä teki työtä käskettyä. Hänelle lyötiin eteen lomake, jossa luki Muuttoilmoitus. Kun Heinilä tätä aikansa nieleksi ja ihmetteli, virkailija ilmoitti, että lisätietoihin merkitään "kuolinpäivä pp.kk.vvvv."

No, nyt kaiken pitäisi olla kunnossa ja vainajan posti sai uuden suunnan. Mutta eräänä päivänä posti toi vainajan nimellä plakaatin, joka alkoi "Toivotamme sinut tervetulleeksi uuteen kotiin oheisilla muuttajan etukupongeilla." Mukana oli myös kartta, jotta vainaja löytäisi kyseisen ketjun liikkeet uudelta paikkakunnalta. Olipa vielä mahdollisuus voittaa hotellilahjakortti.

Heinilä antaa kyseiselle liikeketjulle synninpäästön, koska se on omaa tyhmyyttään ostanut Postilta puutteellisen osoitepalvelun. Mutta Posti saa sapiskaa. Lopuksi Heinilä vielä neuvoo miten tehdään pieni muutos Postin ohjelmaan ja kaavakkeeseen.

Pari päivää myöhemmin Posti Oy:n kehitysjohtaja vastaa Heinilän kirjoitukseen, pahoittelee tapahtunutta sekä lupaa parannuksia. Kehitysjohtajan vastineesta ilmenee, että Väestörekisterikeskus antaa Postille tiedot kuolleista. Näin ollen omaisten ei tarvitse ilmoitella kuolemantapauksista postille. Mutta joku tässä mättää. Jos posti saa tiedon kuolemantapauksista sekä Väestörekisterikeskukselta että omaisilta, miten on mahdollista, että vainaja vielä saa mainospostia etukuponkien kera?

***

Vaikka omaisen poismeno on aina vakava asia, tähän tapaukseen liittyy myös surkuhupaisia piirteitä. Juttu herättää pohtimaan sitä mikä meitä odottaa tämän elämän jälkeen. Ajatuksen tasolla käsityksemme tuonpuoleisesta ovat kehittyneet tavattomasti, mutta joissakin yhteiskunnan toiminnoissa on vielä sellaisia piirteitä, jotka viittaavat muinaiseen maailmaan ja siellä vallinneisiin käsityksiin.

Muinaiset suomalaiset uskoivat, että vainajat elävät varjoelämää tuonelassa. Suvun esi-isät ja -äidit kuuluivat muonavahvuuteen erityisesti tiettyinä pyhinä. Pitkässä pöydässä heitä varten oli tuolit, lautaset ja lusikat - niin kuin elävillä.. Etukupongeilla ja lahjakorteilla olisi ilmeisesti ollut myös käyttöä.

1. Kauko Puottula / Blogimetsä, item 1902

"... kuu värjäytyy vereen..."

Mark Biltz, Verikuut: Lähestyvien taivaanmerkkien profeetallinen sanoma. Suom. Risto K. Träff. Helsinki: Kuva ja Sana. 2014. 208 s.

Verikuut on teoksen nimenä kieltämättä pysäyttävä. Se on suora käännös englannista: Blood Moons. Teoksen kannessa puhutaan profeetallisesta tulkinnasta, mutta nimiölehdellä profeetallisesta sanomasta. Kumpikin otsikko poikkeaa alkuperäisestä: Blood Moons: Decoding the imminent heavenly signs. Kyse olisi siis uhkaavien taivaallisten koodimerkkien avaamisesta.

Teoksen nimen äärellä ryhtyy pohtimaan mm. miksi kuu on verinen. Suuret metsäpalot ja tulivuorenpurkaukset samentavat ilman ja saavat kuun näyttämään veriseltä. Mutta tässä tapauksessa taustalla on profeetta Joelin lausuma: "Aurinko pimenee, kuu värjäytyy vereen, ennen kuin koittaa Herran päivä, suuri ja pelottava" Joel 2:31 (3:4). Teksti viittaa selvästi auringon- ja kuunpimennyksiin, joita on pidetty pahoina merkkeinä.

***

Ajanlaskun kannalta keskeisiä asioita ovat:

1. Maa pyörähtää akselinsa ympäri vuorokaudessa

2. Kuu kiertää maapallon ympäri kuukaudessa (kuunkierto, lunaatio)

3. Maa kiertää auringon ympäri vuodessa.

Juliaaninen ja gregoriaaninen kalenteri ottaa huomioon kohdat 1 ja 3; juutalainen kalenteri ottaa huomioon myös kohdan 2; islamilainen kalenteri ottaa huomioon kohdat 1 ja 2, mutta ei kohtaa 3.

Vuorokaudet, kuunkierrot ja vuodet eivät mene ajanlaskussa tasan. Koska juutalaiset eivät halunneet pelata murtolukujen kanssa, juutalaisen kalenterin mukaisessa kuukaudessa on päiviä joko 29 tai 30 sekä vuodessa kuukausia 12 tai 13. Ns. karkauskuukausi lisätään 7 kertaa 19 vuotta käsittävän Metonin jakson aikana, eli joka 3., 6., 8., 11., 14., 17. sekä 19. vuosi.

Auringonpimennys voi tapahtua vain uudenkuun aikana, jolloin kuu voi kulkea auringon editse. Täydellinen kuunpimennys voi tapahtua vain täydenkuun aikana, jolloin maan varjo voi peittää kuun. Useat juutalaiset juhlat ajoittuvat toisaalta kevätpäiväntasauksen ja syyspäiväntasauksen aikoihin sekä toisaalta uudenkuun (1. päivä) ja täydenkuun (15. päivä) aikoihin. Sen sijaan kesäpäivänseisauksen ja talvipäivänseisauksen aikoihin juutalaisilla ei ole suurempia juhlia.

Esim. Uudenvuodenjuhla (roš hašana) on 7:nnen kuun 1. päivänä; pääsiäinen 1:sen kuun 15. päivänä; lehtimajanjuhla (sukkot) 7:nnen kuun 15. päivänä.

Biltzin mukaan auringonpimennyksillä ja kuunpimennyksillä on merkitystä vain silloin kun ne osuvat juutalaisille juhlapäiville.

***

NASA:n kuunpimennyssivujen mukaan vuosien 2000 eKr ja 3000 jKr:n välisenä 5000 vuoden aikana on 12064 kuunpimennystä (täydellistä, osittaista tai puolivarjopimennystä) eli keskimäärin 2,4 kuunpimennystä vuodessa. Näistä on täydellisiä kuunpimennyksiä vain 3479 eli keskimäärin 0,7 vuodessa.

Biltzin mielenkiinnon kohteina ovat erityisesti neljän täydellisen kuunpimennyksen sarjat, joita kutsutaan tetradeiksi. Ne esiintyvät kuuden kuukauden välein, siis noin 1,5 vuoden sisällä. Tällöin joukossa ei saa olla osittaisia tai puolivarjopimennyksiä.

Tällaisia tetradeja em. 5000 vuoden aikana tulee olemaan kaikkiaan 142. Viimeisen 2000 vuoden aikana tetradeja on ollut 62, joista vain 8 osui juutalaisille juhlapäiville. Parhaillaan (maaliskuussa 2015) eletään 9:nnen tetradin aikaa: 2 täydellistä kuunpimennystä on jo takana ja 2 on vielä edessä.

Kooste niistä kristillisellä ajalla esiintyneistä tetradeista, jotka ovat osuneet juutalaisille juhlapäiville:

1. 162-163 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
2. 795-796 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
3. 842-843 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
4. 860-861 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
5. 1428-1429 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
6. 1493-1494 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
7. 1949-1950 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
8. 1967-1968 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla,
9. 2014-2015 pääsiäinen ja lehtimajanjuhla.

Kohtia 1, 2 ja 4 Biltz ei kommentoi, muita kylläkin

3. Biltz viittaa karolingien sisällissodan päättymiseen 843 (s. 176), mutta parempi selitys voisi löytyä Bysantista, tosin se ei koske juutalaisia. Bysantissa vallitsi kiihkeä, ideologinen kuvariita vuosina 726-843, mutta se päättyi Konstantinopolissa pidettyyn kirkolliskokoukseen 843.

5. Biltz viittaa juutalaisten kokoukseen Firenzessä 1428, jolloin koottiin varoja paavi Martinus V:lle vastineeksi tämän suojeluksesta (s. 177). Vuosi 1428 on ns. suuren skisman (1378-1417) jälkeistä aikaa. Konstanzin kirkolliskokous (1414-1418) onnistui lopettamaan skisman ja valitsi uudeksi paaviksi Martinus V:nnen.

Toisaalta, noitaoikeudenkäynnit alkoivat Sveitsissä ja Italiassa vuonna 1428 ja levisivät muualle Eurooppaan. Seuraavan parinsadan vuoden aikana 40 000–60 000 ihmistä teloitettiin noitina.

6. Tämä oli Espanjan inkvisition aikaa. Espanjan kuningaspari Ferdinand ja Isabella karkoitti juutalaiset ja maurit Espanjasta. Kolumbus lähti 1492 etsimään uutta maata, Amerikkaa ja palasi tutkimusmatkalta maaliskuussa 1493. Biltz arvelee Kolumbuksen ja hänen miehistönsä olleen juutalaisia (s. 177). Tällaisia ja muitakin spekulaatioita löytyy, kuitenkin ilman perusteluja. Mutta uuden mantereen löytyminen avasi maailmankuvaa huimasti.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Knut Posse järjesti kuuluisan Viipurin pamauksen 1495 (päivälleen 444 vuotta ennen talvisodan alkamista ;)

7. Israelin valtio itsenäistyi 1948. Eikö valtion perustaminen ollut hyvä uutinen kirjan tekijän kannalta, vaikka arabit yrittivät nujertaa uutta valtiota?

8. Kuuden päivän sota oli kesäkuussa 1967 ja vanha Jerusalem joutui juutalaisten haltuun. Eikö tämä ollut hyvä uutinen kirjan tekijän kannalta?

9. Nyt ajankohtaiseen tetradiin, johon liittyy kuunpimennyksiä riittävä määrä, kasataan vahvoja odotuksia. Täydellisiä kuunpimennyksiä esiintyy seuraavasti:

15.04.2014 pääsiäisenä
08.10.2014 lehtimajanjuhlan 9.10. edellä
04.04.2015 pääsiäisenä
28.09.2015 lehtimajanjuhlana

Pieni kauneusvirhe on toisen kuunpimennyksen kohdalla. Täysikuu syntyi 8.10.2014 Suomessa klo 13.51, jolloin myös kuunpimennys on ollut syvimmillään, mutta lehtimajanjuhla on alkanut seuraavana päivänä. Ehkä tätä kauneusvirhettä jossain määrin korjaa täydellinen auringonpimennys 20.3.2015 (1. niisankuuta) sekä osittainen auringonpimennys 13.9.2015, jolloin vietetään uudenvuodenjuhlaa.

***

Oma kysymyksensä on miten hyvin nämä juhlapäiville osuvat tetradit kattavat juutalaisten historian keskeiset tapahtumat? Varsin huonosti! Jerusalemin hävityksen v. 70 jKr kohdalle ei osunut vaatimukset täyttävää tetradia. Tosin osittaisia ja puolivarjopimennyksiä osui temppelin hävityksen kummallekin puolelle. (s. 174) Mutta ei yhtään täydellistä kuunpimennystä.

Jeesuksen ristinkuolema osuu jonnekin vuosien 30-33 väliin. Niinpä vuosina 32-33 jKr on Biltzin mukaan ollut kaikkiaan 8 erilaista auringon- ja kuunpimennystä: 2 täydellistä kuunpimennystä, 2 osittaista kuunpimennystä, 1 täydellinen auringonpimennys, 2 auringonpimennystä sekä 1 rengasmainen auringonpimennys. Auringonpimennykset osuvat niisanin 1. päivään sekä uudenvuodenpäivään, kuunpimennykset lehtimajanjuhlaan (s. 175) Mutta tetradista ei voida puhua, vaikka pimennysten määrä on sinänsä vaikuttava. Biltz ei kerro tässä eikä muuallakaan olivatko nämä pimennykset Jerusalemin horisontista nähtävissä.

Natsihallinnon aikana (1933-1945) tetradeja ei esiintynyt, eikä I maailmansodan aikana 1914-1918. Miten mahtoi olla tilanne Nebukadnessarin aikana 580-luvulla eKr tai Antiokos Epifaneen aikana 160-luvulla eKr? Entä Daavidin ja Salomon aikoina? Tai silloin kun Mooses johdatti Israelin kansan pois Egyptistä?

Yhteenvetoa:

* Kaikki kuunpimennykset ja tetradit eivät olleet pahaenteisiä, vaikka niiden lähtökohtaisesti pitäisi olla.

* Kaikki pimennykset eivät olleet nähtävissä Jerusalemin horisontista.

* Useat historialliset tapaukset, joihin Biltz viittaa, ovat merkitykseltään varsin vähäisiä.

* Tärkeimmät historiallisesti merkittävät tapaukset eivät osu yksiin kuunpimennysten kanssa.
* Biltzin pohdiskelut ovat yhteydessä yrityksiin herättää astrologia uudelleen henkiin.

***

Tätä problematiikkaa voisi tarkastella myös historiallisista tapahtumista käsin ja sitten verrata historiallisten tapahtumien ajankohtia tetradeihin. Sattumoisin käsiini osui Jonathan Bernisin kirja Rabbi katsoo lopunaikaan. Kirjoittaja esittäytyy myös messiaaniseksi juutalaiseksi. Bernisin kirjan toisessa luvussa, joka on otsikoitu “Miksi saatana vihaa juutalaisia”, on kattava luettelo juutalaisten historian vaikeista tapahtumista. Näin Bernis:

70 jKr. - Miljoona juutalaista menetti henkensä, kun Rooman armeija tuhosi temppelin ja poltti Jerusalemin kaupungin.
1096-1270 - Tuhansia, mahdollisesti satoja tuhansia juutalaisia tapettiin ristiretkien aikana. Esim. kaikki Prahassa ja Kölnissä asuvat juutalaiset murhattiin kylmäverisesti.
1182 - Juutalaiset karkotettiin Ranskasta ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin.
1289 - Wienin kirkolliskokous määräsi, että juutalaisten piti ommella pyöreä kangastilkku vaatteisiinsa.
1290 - Juutalaiset karkotettiin Englannista.
1294 - Juutalaiset karkotettiin Bernistä, Sveitsistä
1347 - Tuhansia juutalaisia murhattiin syytettyinä kaivojen myrkyttämisestä ja mustan surman levittämisestä.
1400-1800 - Espanjan inkvisitiota - jolloin monia juutalaisia pakotettiin kääntymään kristinuskoon, karkotettiin, kidutettiin tai tapettiin - kesti 350 vuotta. ...  Ystäväni tohtori Michael L. Brown kirjoittaa:

“Noitavainoja järjestettiin sellaisia kastettuja juutalaisia vastaan, joissa näkyi jäänteitä juutalaisuudesta! Näitä pakolla käännytettyjä katolisia juutalaisia ("marranot", "käännynnäiset" tai "uudet kristityt") tarkkailtiin huolellisesti, jotta nähtäisiin, olivatko he mahdollisesti sortuneet
"kerettiläisyyteen". Kerettiläisyydeksi katsottiin porsaanlihasta kieltäytyminen, lauantaisin tehtävästä työstä kieltäytyminen; sunnuntaisin parhaisiin vaatteisiin pukeutumisesta kieltäytyminen; raamatullisten juhlapäivien noudattaminen; vähäistenkin juutalaisten tapojen noudattaminen; juutalaisten rukousten lausuminen; juutalaisen lain mukainen ruuanvalmistus; kanssakäymiset kastamattomien juutalaisten kanssa... Sääntöjen rikkomiseen syyllistyneiden, tai siitä epäiltyjen, omaisuus takavarikoitiin. Heitä heitettiin vankiloihin ja kidutettiin, heille järjestettiin pikaoikeudenkäyntejä, heitä erotettiin viroistaan ja usein heidät myös tapettiin.” (Michael L. Brown, Our hands are stained with blood: The tragic story of the “Church” and the Jewish people. Shippensburg, Penn.: Destiny image publishers. 1992. p. 77-78) 

Brownin mukaan arviolta 30 000  marranoa poltettiin elävältä ja monia muita kuristettiin sen jälkeen, kun he olivat tunnustaneet "kerettiläiset" tapansa. Tämän lisäksi kaikki kastamattomat juutalaiset karkotettiin Espanjasta vuonna 1492.
1494 - Kaikki Pohjois-Italiassa sijaitsevan Trenton kaupungin juutalaiset murhattiin sen jälkeen, kun liikkeelle oli lähtenyt huhu, jonka mukaan he olivat tappaneet kristityn pojan uskonnollisissa menoissaan.
1497 - Juutalaiset karkotettiin Portugalista.
1826 - Paavi Leo antoi määräyksen, jonka mukaan juutalaiset täytyi sulkea gettoihin ja heidän omaisuutensa takavarikoida.
1881 - 1921 - 1800-luvun lopun Venäjällä niin kutsutut kristityt murhasivat pogromeissa tuhansia juutalaisia. Pogromi tulee venäjän kielen sanasta, joka kuvaa jonkin kansanryhmän toista kansanryhmää vastaan tekemää hyökkäystä, jonka aikana tuhotaan, ryöstetään, murhataan ja raiskataan. Venäjänjuutalaiset joutuivat kolmen laajan pogromin uhreiksi. Jokainen näistä pogromeista ylitti edeltäjänsä laajudessa ja julmuudessa.  (Sionistijärjestö, Die Judenpogrome in Russland, 2 osaa. 1909).
(Lähde: Bernis, Jonathan. Rabbi katsoo lopunaikaan. Helsinki: Kuva ja sana. 2013. s. 26-27).

Näin ollen Biltzin puheet tetradien merkityksestä juutalaisten historiassa ovat siis vailla perusteita. Tässä yhteydessä voisi mainiosti puhua itseään toteuttavista ennusteista. Ennusteilla on toisinaan tapana toteuttaa itse itsensä, riippumatta siitä miten luotettavaa tietoa on sen takana. Ennuste toteuttaa itse itsensä.

Kauko Puottula 2015

Abraham kuvainraastajana

Lauri Levanto kävi syksyllä 2014 kuuntelemassa piispa Björn Vikströmin luentoa ”Kertomus tienä Raamattuun.” Hän kirjoitti aiheesta blogin 4.10.2014, jossa hän referoi luennon pääkohtia. Bloginsa lopussa hän vielä reflektoi aikaisemmin oppimaansa ja kuulemaansa:

En pysty enää jäljittämään missä olen kohdannut kertomuksen Abramin isän kotijumalista. Abram rikkoi isänsä kotijumalat, ja pani vasaran suurimman käteen. Isän kysyessä hävityksen syytä Abram sanoi että niille tuli tappelu. Tämä kertomus lienee vanhimpia yksijumalisuuden puolustuksia. Se kulkee sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Mielenkiintoista tarinassa on että sitä ei ole Raamatussa. Kertomus on Koraanissa! Kertomus on ilmeisesti ajalta ennen Tooraa.  

Varsin hyvin Levanto muisti kertomuksen keskeisen sisällön. Rabbiininen kirjallisuus kertoo Abrahamin riitaantuneen epäjumalia palvovan isänsä kanssa. Rabbiinisesta kirjallisuudesta kertomus on välittynyt myös Koraaniin. Tosin yksityiskohdat hieman vaihtelevat. Koraani kertoo asiasta näin:

Abrahamille me annoimme oikeamielisyyttä, sillä me tunsimme hänet. / Kun hän sanoi isälleen ja kansalleen: "Mitä nämä patsaat ovat, joita te palvotte?", / he vastasivat: "Olemme nähneet isiemmekin niitä palvovan." / Hän sanoi: "Silloin te ja isänne olette selvästi kulkeneet harhaan!" / He sanoivat: "Sinäkö tuot meille totuuden vai lasketko vain leikkiä?" / Abraham vastasi: "En laske leikkiä. Herranne on taivaan ja maan Herra, joka on ne luonut. Sen minä todistan. / Kautta Jumalan, kun käännätte selkänne ja menette pois, minä punon juonen teidän jumalankuvienne varalle." / Hän löi ne muruiksi paitsi suurinta niistä, jotta he palaisivat Hänen luokseen. / He sanoivat: "Kuka on tehnyt tämän meidän jumalillemme? Hän on tehnyt pahan teon!" / Toiset sanoivat: "Kuulimme erään nuoren miehen, nimeltään Abraham, puhuvan niistä: / "He sanoivat: "Tuokaa hänet tänne ihmisten eteen, jotta he todistaisivat häntä vastaan." /

He kysyivät: "Sinäkö teit tämän jumalillemme, Abraham?" / Hän vastasi: "En, vaan suurin niistä sen teki: kysykää vaikka niiltä, jos ne kerran osaavat puhua!" / He miettivät: "Mehän tässä olemme väärintekijöitä." / He riiputtivat päätään: "Tiedäthän sinä, etteivät nämä osaa puhua." / Silloin Abraham sanoi: "Palvotteko te Jumalan sijasta sellaisia, jotka eivät voi teitä auttaa eivätkä haitata? / Hyi teitä ja niitä, joita te palvotte Jumalan lisäksi. Ettekö te ymmärrä?" / He sanoivat: "Polttakaamme hänet ja auttakaamme siten jumaliamme, jos aiomme tehdä jotakin." / Me sanoimme: "Tuli, ole viileä ja vilpoinen Abrahamille." / He tahtoivat punoa juonia Abrahamia vastaan, mutta me annoimme heidän joutua perikatoon / ja pelastimme hänet ja Lootin maahan, jonka olimme siunanneet kaikkia ihmisiä varten. (Koraani 21:51-71, Mk 2, käännös J. H-A:n) 

Kertomus on tähdätty epäjumalankuvia ja niiden palvontaa vastaan. Abraham näyttää olevan ristiriitaisessa tilanteessa. Hänellä on velvollisuuksia isäänsä kohtaa, mutta toisaalta myös Jumalaa kohtaan. Abraham haluaa osoittaa, että epäjumalat ovat voimattomia ja vihjaa, että aikoo tehdä jotain. Epäjumalat ovat riippuvaisia palvojiensa huolenpidosta, heti kun palvojat kääntävät selkänsä, alkaa tapahtua (jae 57). Lukija saa vaikutelman, että epäjumalat olisivat taistelleet keskenään ja vahvin olisi voittanut (jae 58), vaikka sitä ei suoraan sanota. Rohkenevatko patsaiden palvojat kysyä jäljelle jääneeltä: mitä on tapahtunut? Jos patsaiden palvojat eivät kysy mitään "voittaneelta" patsaalta, he tunnustavat, ettei niillä ole vastaamiseen tarvittavaa älyä. Jae 69 sisältää ajatuksen, että henki voittaa aineen!

Kertomuksen juoni muistuttaa tapaa, jolla Daniel paljastaa Belin pappien petoksen. Siitä kerrotaan apokryfisessa Danielin kirjan lisäyksessä B. Niin ikään se tapa, jolla Abraham pelastui tulen liekeiltä, muistuttaa tapaa, jolla Danielin 3 ystävää pelastui tulisesta pätsistä (Dan 3). Abrahamin tekosia voi pohtia myös freudilaisesta viitekehyksestä käsin. Ennen kuin nuori mies voi itsenäistyä hänen on tehtävä ns. ”isänmurha”.

***

Koraanin välittämän kertomuksen taustalla piilee Genesiksen kertomus:

Kun Terah oli elänyt 70 vuotta, hänelle syntyivät Abram, Nahor ja Haran. / Tämä on luettelo Terahin jälkeläisistä. Terahille syntyivät Abram, Nahor ja Haran, ja Haranille syntyi Loot. / Haran kuoli ennen isäänsä Terahia synnyinmaassaan Kaldean Urissa. /... Terah otti mukaansa poikansa Abramin, poikansa Haranin pojan Lootin sekä Abramin vaimon Sarain ja lähti kulkemaan heidän kanssaan Kaldean Urista Kanaaninmaan suuntaan. Tultuaan Harraniin he jäivät sinne asumaan. / Terah eli kaikkiaan 205 vuotta ja kuoli Harranissa. (Gen 11:26-32)

Abrahamin kotiseutu (Kaldean Ur ja Harran) tunnetaan kuunjumala Sinin palvonnasta. Rabbiininen kirjallisuus, mm. Genesis Rabbah 38.13, tuntee myös aiheen Abrahamista ja patsaista, mutta yksityiskohdat vaihtelevat. Terahilla, Abrahamin isällä, oli kauppa, jossa hän myi jumalia esittäviä patsaita. Abraham tekee tässä kaupassa kepposiaan. Lopulta Nimrod heitti Aabrahamin palavaan pätsiin, mutta Jumala pelasti hänet. Näin kertomus menee:

Terah, the father of Abraham and Haran, was a dealer in images as well as a worshiper of them. Once when he was away he gave Abraham his stock of graven images to sell in his absence. In the course of the day an elderly man came to make a purchase. Abraham asked him his age, and the man gave it as between fifty and sixty years. Abraham taunted him with want of sound sense in calling the work of another man's hand, produced perhaps in a few hours, his god; the man laid the words of Abraham to heart and gave up idol-worship. Again, a woman came with a handful of fine flour to offer to Terah's idols, which were now in charge of Abraham. He took a stick and broke all the images except the largest one, in the hand of which he placed the stick which had worked this wholesale destruction. When his father returned and saw the havoc committed on his "gods" and property he demanded an explanation from his son whom he had left in charge. Abraham mockingly explained that when an offering of fine flour was brought to these divinities they quarreled with one another as to who should be the recipient, when at last the biggest of them, being angry at the altercation, took up a stick to chastise the offenders, and in so doing broke them all up. Terah, so far from being satisfied with this explanation, understood it as a piece of mockery, and when he learned also of the customers whom Abraham had lost him during his management he became very incensed, and drove Abraham out of his house and handed him over to Nimrod. Nimrod suggested to Abraham that, since he had refused to worship his father's idols because of their want of power, he should worship fire, which is very powerful. Abraham pointed out that water has power over fire. "Well," said Nimrod, "let us declare water god." "But," replied Abraham, "the clouds absorb the water; and even they are dispersed by the wind." "Then let us declare the wind our god." "Bear in mind," continued Abraham, "that man is stronger than wind, and can resist it and stand against it."

Nimrod, becoming weary of arguing with Abraham, decided to cast him before his god--fire--and challenged Abraham's deliverance by the God of Abraham, but God saved him out of the fiery furnace. Haran, too, was challenged to declare his god, but halted between two opinions, and delayed his answer until he saw the result of Abraham's fate. When he saw the latter saved he declared himself on the side of Abraham's God, thinking that he too, having now become an adherent of that God, would be saved by the same miracle. But since his faith was not real, but depended on a miracle, he perished in the fire, into which, like Abraham, he was cast by Nimrod. This is hinted in the words (Gen. xi. 28): "And Haran died before his father Terah in the land of his nativity, in Ur of the Chaldees." 

Tuo lähde sisältää valikoiman Genesis Rabbahin teksteistä. Genesis Rabbahin tekstikin näyttää löytyvän kokonaisuudessaan internetistä, niin heprean kuin englannin kielisenä.

Kauko Puottula

Kullakin kansalla oma jumala?

Niihin aikoihin, kun nykyisin käytössä oleva Kirkkoraamattu 1992 valmistui, toimittaja heitti radiossa kysymyksen: Ovatko Qumranin tekstilöydöt vaikuttaneet tähän käännöstyöhön ja missä määrin? Käännöskomitean edustaja (ehkä Nikolainen) vastasi tähän tapaan: Ei paljoakaan, oikeastaan ainoa kohta, johon se on suoraan vaikuttanut on Deut 32:8. Tässä tämä teksti vanhan ja uuden käännöksen mukaan:

Kun Korkein jakoi perinnöt kansoille, kun hän erotteli ihmisten lapset, silloin hän määräsi kansojen rajat israelilaisten luvun mukaan. - Deut 32:8 KR 1938
Kun Korkein jakoi kansoille maat, kun hän levitti ihmiset yli maan piirin, hän määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan. - Deut 32:8 KR 1992

Vanhan Raamattuni marginaaliin olen silloin tehnyt tämmöisen merkinnän: "Qumran: Maat on jaettu Jumalan poikien lukumäärien mukaan." Kyse olisi siis siitä, että Deut 32:8 sisältää jonkun sanan tai ilmaisun, jonka oikeasta lukutavasta ei oltu täysin varmoja ennen Qumranin löytöjä. Tunnollisten kääntäjien velvollisuus on ottaa huomioon uusin tietämys.

KR 1992 on varustanut kyseisen kohdan tämmöisellä alanootilla:

Käännös "kullekin oman jumalan", sanatarkasti "Jumalan poikien luvun mukaan", tukeutuu Qumranin tekstin ja kreikankielisen Septuaginta-käännöksen lukutapaan. Osa Septuagintan käsikirjoituksista kääntää "Jumalan enkelien luvun mukaan". Hepreankielisen tekstin myöhempi lukutapa on "israelilaisten luvun mukaan".

Vanhin tuntemamme VT:n masoreettinen käsikirjoitus Leningradin koodeksi on vuodelta 1008 tai 1009 jKr, vastaavasti kyseinen Qumranin teksti (4Q37), joka liittyy Deuteronomiumin kommentaariin, noin 50 jKr. Qumranin teksti on siis lähes 1000 vuotta vanhempi kuin vanhin tunnettu masoreettinen teksti. Tässä tapauksessa eräät Septuagintan versiot tukevat Qumranin lukutapaa, vaikka Qumran ja Septuaginta ovat toisistaan riippumattomia. Mutta yksistään Septuagintan perusteella korjausta ei uskallettu tehdä.

Qumranissa harjoitettiin laajaa kirjallista toimintaa. Siellä kopioitiin VT:n tekstejä sekä laadittiin niihin kommentaareja. He myös laativat täysin uusia kirjoituksia. Mutta rajalinjat näiden välillä pidettiin selvinä, ts. niitä ei hämärretty tai sotkettu. Mainittu 4Q37 kuuluu Deuteronomiumin kommentaariin.

Paavalilla mahdollisesti oli tämä teksti mielessään, kun hän puhui Areiopagilla (Ap.t. 17:26). Mutta UT ei lainaa Deut 32:8:aa. Sen sijaan useat varhaiset kirkkoisät lainaavat tätä tekstiä ja noudattavat Septuagintan lukutapaa (esim. Klemens Roomalainen (k. 101) kirjeessä korinttilaisille, 29; Irenaeus (130 - 202), Adversus Haereses III 12,9; Klemens Aleksandrialainen (n. 150 - n. 211/216), Stromata VII 2; Origenes (n. 185 - 254), De Principiis I 5,2; Contra Celsum IV 8; V 29).

Pyhä Anselm Canterburylainen (1033/1034 - 1109) tuntee molemmat lukutavat (masoreettisen ja Septuagintan) ja pohdiskelee siitä syntyvää teologista ongelmaa teoksessaan Jumala ihmiseksi I 18.

Deut 32:8 heijastelee syntyaikansa monolatrista käsitystä: on paljon jumalia, kullakin kansalla omansa, mutta Israelissa palvotaan Jahvea. Jyrkkää monoteismia ei vielä silloin tunnettu, mutta sitä kohti oltiin hyvää vauhtia menossa. Se, että kansoilla oli omat jumalansa, ilmenee VT:sta muutenkin.

"Jumalan pojat" on epäilemättä alkuperäinen lukutapa, mutta masoreettinen teksti ja Septuaginta ovat kumpikin tulkinneet sitä eri tavoin. Masoreettinen teksti olettaa, että ilmaus "Jumalan pojat" viittaa Israeliin (vrt Hoos 1); Septuaginta olettaa, että ilmaus viittaa enkelien taivaalliseen kokoontumiseen (Ps 29:1; 89:6; 82:1,6). Näin ollen Herra delegoi kansojen hallinnan enkeliarmeijoilleen (vrt Dan 10:13-21), mutta itselleen hän varasi Israelin, jota hän hallitsee suoraan.

***

Patriarkkakertomuksissa tulee esille monia jumalien nimiä, ymmärtääkseni paikallisia jumalia, mm. Korkein (El Eljon), Kaikkivaltias (El Shaddaj), lisäksi El, Elohim jne. Jahvekin varsin suuressa määrin "kiinnittyy" Siinain vuoreen ja ukkoseen – varsinkin Exoduksen mukaan. Kertomukseen Jaakobin painista Jabbok-virran varrella (Gen 32:23-32) mahdollisesti liittyy ajatus tai muistuma joenjumalasta, joka Jaakobin on voitettava päästäkseen joen toiselle puolelle.

Korkein (El Eljon) esiintyy myös siinä yhteydessä, kun Abram tapaa Melkisedekin, joka osoittautuu El Eljonin papiksi (Gen 14:18-22). Myös Num 24:16 sekä Deut 33:12 viittaavat Korkeimpaan. Korkein on löytänyt tiensä myös Danielin kirjaan (Dan 4:14).

Mies, jota vaivasi Legioona-demoni, puhutteli pakanallisella alueella Jeesusta Korkeimman Jumalan pojaksi (Luuk 8:28). Demoni tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen Korkeimman edustajaksi ja on valmis alistumaan. Filippiläinen orjatyttö, jossa oli tietäjähenki, huuteli Paavalin ja Silaksen perään: "Nämä miehet ovat Korkeimman Jumalan palvelijoita..." (Ap.t. 16:17). Tämä ärsytti Paavalia, niinpä hän ajoi tytöstä tietäjähengen pois.

***

Näiden jumalien voimasuhteet vaihtelivat vallitsevien yhteiskunnallisten olosuhteiden mukaan. Ne kyllä kilpailivat keskenään, mutta eivät olleet hierarkkisesti järjestäytyneitä. Tässä esillä olevassa tapauksessa Korkein oli ehkä niskan päällä.

KR 1992:n noudattamaa lukutapaa seuraavat myös seuraavat uudemmat käännökset:

* New Living Translation: ... he established the boundaries of the peoples according to the number in his heavenly court.
* NET Bible: ... he set the boundaries of the peoples, according to the number of the heavenly assembly.
* Bibel 2000: ... när han fördelade deras områden efter gudasönernas antal,

Muinaisten israelilaisten käsitys Jumalasta siis kehittyi aikojen saatossa. Vanhan testamentin aikana beduiinit asettuivat paikoilleen ja ryhtyivät viljelemään maata. Vähitellen syntyi kaupunkeja. Nämä muutokset vaikuttivat uskontoon ja käsityksiin Jumalasta. Jumalakuva kehittyy Vanhan testamentin sisällä kohti jyrkkää monoteismia, yksijumalaisuutta.

Kauko Puottula

Mitä kirkkotaide julistaa?

Kirkko – taide – viestintä. Markku Heikkilän juhlakirja. Toim. Sari Dhima. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 197. 2005.

Pohdintoja seuraavien artikkeleiden pohjalta:

1. Sari Dhima, Alttaritilan murros, s. 143-158
2. Simo Heininen, Hiippa, sauva ja kaapu, s.159-170
3. Markus Hiekkanen, Pitkä reformaatio, katolisista luterilaisiin alttarikoristeisiin 1550-1870, s.171-188
4. Arto Kuorikoski, Taide, kärsimys ja moraali, s.189-191
5. Juha Malmisalo, Ikoni Lutherin perillisten käytössä. Erland Forsbergin uusbysanttilainen ikonituotanto Suomen ja Ruotsin luterilaisissa kirkkotiloissa. s.192-210
6. Brita Nickels, Elämän kruunu: Kaksi hautamuistomerkkiä, s.211-217
7. Simo Knuuttila, Enkelten viestintä, 306-312

Esiteltävät artikkelit – viimeistä lukuun ottamatta – kuuluvat teoksessa kirkkoarkkitehtuurin ja kirkkotaiteen osastolle; Knuuttilan artikkeli kuuluu uskonnollisen viestinnän osastolle.

1. Sari Dhima pohtii artikkelissaan alttaritilaan ja sen käyttöön liittyviä muutospaineita. Käytännössä alttaritila on kuori. Artikkelissa esitetään hyviä kysymyksiä, mutta ei anneta selkeitä vastauksia.

Liturginen uudistus on lähtenyt katolisesta kirkosta, Vatikaanin 2. konsiilista 1962-1965 ja levinnyt sieltä protestanttiselle puolelle.

Toimittaako liturgi jumalanpalveluksen kasvot seurakuntaan päin vai kääntyykö hän selin seurakuntaan tietyissä vaiheissa? Se miten alttari on sijoitettu ratkaisee pitkälti käytännön. Jos alttaripöytä on irti seinästä, jolloin sen taakse on esteetön pääsy, liturgin ei tarvitse kääntyä selin seurakuntaan.

Voiko liturgi olla selin alttarin suuntaan? Kun alttari oli seinässä kiinni, liturgin oli pakko kääntyä selin alttariin nähden puhuessaan seurakunnalle. Kun alttari on irti seinästä, tätä pakkoa ei enää ole. Niinpä Dhiman näkemys ”liturgi voi toimittaa jumalanpalveluksen kasvot seurakuntaan päin myös alttarin edestä” (s. 156) vaikuttaa hieman omituiselta. Jos liturgi toimittaisi liturgian kokonaan kasvot alttariin (ja seurakuntaan päin), muodostuisi selkeämpi ja johdonmukaisempi kokonaisuus, joka olisi omiaan lisäämään arvostusta alttaria kohtaan.

Domus Dei -ajattelu sekä Domus ecclesiae -ajattelu saavat Dhiman artikkelissa huomattavan sijan. Martti Parvio edustaa edellistä sekä Helge Nyman ja Yrjö Sariola jälkimmäistä. Dhima referoi Nymanin ja Sariolan ajatuksia lavealti hyväksyvään sävyyn, mutta Parvion ajatuksia, joita hän ei hyväksy, vähemmän. Syntyy vähintään epäilys, ettei Dhima tee Parvion ajatuksille täyttä oikeutta.

Kun alttari on lähempänä seurakuntaa, sen ajatellaan lisäävän vuorovaikutusta. Esim. Turun tuomiokirkossa on alttarin ja seurakunnan välillä hyvin pitkä matka. Pitäisikö alttari sitten sijoittaa seurakunnan keskelle? Pitkässä kirkossa se ei voine luontevasti toteutua, pyörökirkossa se periaatteessa voisi olla mahdollista. On ehdotettu sellaistakin, että alttari olisi pitkällä seinällä.  Pyörökirkossa tila olisi jäsennettävä uudestaan. ”Form follows function”, sanotaan. Istuimetkin pitäisi järjestää ympyrän muotoon. Tällöin ihmiset näkisivät paremmin toisensa. Jotkut varmasti pitävät tästä, mutta eivät kaikki. Tällöin ei voisi kirkkoon tulla tuntemattomana, kasvottomana. Ennen pitkää ne istuimet, joista näkee pappien kasvot, muodostuvat arvokkaammiksi. Papeille se asettaisi aivan uusia vaatimuksia: pitäisi olla edustava kaikista suunnista katseltaessa.

Ensinnä mieleen tuleva esikuva pyörökirkolle on Ilmestyskirjan kuvaus Jumalan valtaistuimesta ja sen ympärillä olevista henkiolennoista ja vanhimmista (Ilm 4-5). Ilmeisesti myös mausoleumit ja kastekirkot noudattavat pyörökirkon ideaa. Kreikkalaisessa teatterissa ympyrästä käytettiin vain osa, korkeintaan neljännes. Mielestäni perinteinen itälänsisuunta pitäisi säilyttää mahdollisuuksien mukaan.

Ennen vanhaan koulurakennukset suunniteltiin ja rakennettiin niin, että luokkahuoneen ikkunat olivat päivänvalon puolella. Valon piti tulla oppilaiden vasemmalta puolelta. Näin oppilaan oikea käsi ei luonut varjoa pulpetinkannelle. Opettajan kateederi oli jossain lännen tai pohjoisen suunnassa. Ei voitu ajatella, että opettajan pöytä olisi keskellä luokkahuonetta. Se olisi pedagogisesti ja järjestyksenpidon kannalta onneton ratkaisu.

Alttari määrittää kirkkotilaa. Siinä on myös konserttisalin ja kirkkotilan ero. Tärkeimmät esineet kirkossa ovat: alttari, saarnastuoli, kastemalja, urut sekä kuoro. Dhima pohtii myös sitä voitaisiinko urut ja saarnatuoli tuoda alttaritilaan. Lukuteline ei paljoa tilaa vie, mutta urut vievät. Alttaritilassa urut saisivat helposti liian hallitsevan aseman. Urkupilleillä kun on myös koristearvoa. Pienempiä urkuja on jo pitemmän aikaa ollut kirkkojen pitkillä seinillä. Kun urut ovat kuoron lähellä, esitykset paranisivat. (Turun tuomiokirkossa on muutama urkupilli sijoitettu alttaritaulun taakse. Tällöin liturgi pysyy paremmin kanttorin tahdissa).

Voitaisiinko ehtoollista viettää alttaripöydällä on hyvä pohtimisen arvoinen kysymys. Dhima pohtii uudistuksen etuja, mutta ei haittoja.

2. Simo Heinisen artikkeli "Hiippa, sauva ja kaapu" lienee näistä artikkeleista hauskin. Hän tarkastelee kysymystä miten piispan vallan symbolit ovat olleet Suomessa esillä Mikael Agricolasta Jukka Paarmaan. Siinä samassa tulee esille myös muutamien yksittäisten viranhaltijoiden suhtautuminen näihin symboleihin. Kirkkokansan keskuudessa yleensä vitsaillaan piispojen pannumyssyistä. Pilapiirtäjät yleensä muistavat tämän. Heinisen artikkelin mukaan myös piispat itse ovat niistä vaihtaneet ajatuksia, jopa olleet erimielisiä. Jotkut piispat ovat mielellään poseeranneet täydessä juhla-asussa eli ornaatissa, kuten Uppsalan arkkipiispa Nathan Söderblom; vastaavasti Olavi Kares tai professori Antti Pietilä olivat tässä suhteessa vastavirran kiiskejä.

Mieleen nousee myös hieman ilkikurinen kysymys, että koetaanko piispanvaalissa kärsitty tappio niin raskaana, että tullaan johtopäätökseen: ”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista!” Dogmatiikan professoreilla ei yleensä ole ollut hyvää menestystä piispanvaaleissa, esim. em. Pietilä, Osmo Tiililä ja viimeksi Miika Ruokanen.

Kustaa Vaasa katsoi hiipan, sauvan ja kaavun kuuluvan paavilliseen aikaan. Näitä pidetään piispanviran tunnusmerkkeinä, mutta niitä ei ole tarkemmin kirkkokäsikirjassa määritelty. Niinpä esim. Kirkkokäsikirja vuodelta 1913 mainitsee piispanristin ja -kaavun piispanviran merkkeinä; 1963 käsikirjassa puhutaan piispan viran merkeistä, mutta niitä ei eritellä.

Hiippa tuntui olevan vaikeimmin hyväksyttävissä. Ehkä se nähdään paavillisena. Sauvaan sentään liittyy raamatullisia esikuvia, esim. Num 17:23; Joh 10:15b; 1 Piet 5:2a.

Heinisen artikkelista ilmenee myös, että apostolinen seuraanto oli Suomen kirkossa poikki vuosina 1884-1935. Niinpä esim. Bonsdorff ja Kaila kuuluvat tähän ”vajavaisten” joukkoon.

Eräänä selittävänä tekijänä voidaan pitää matalaa ja korkeaa kirkollisuutta. Korkeakirkollisuutta edustaa mm. Juhana III liturgia sekä Nathan Söderblom. Matalakirkollista linjaa edustivat piispoista mm. F. L. Schauman, G. Johansson ja O. Kares. Näistä Schauman ja Johansson pitivät ristiä piispanviran tunnuksena. Heininen mainitsee, että A. Lehtonen, I. Salomies, M. Simojoki ja M. Juva eivät esiintyneet täydessä juhla-asussa ja antaa ymmärtää, että Juvan jälkeen tapahtui käänne. Toisin sanoen J. Vikström ja J. Paarma olisivat prameilleet mielellään täydessä ornaatissa.

Muistan miten Juva kävi Paimiossa toimittamassa piispantarkastusta (1979). Siinä yhteydessä muistan hänen käyttäneen mustaa asua, jossa oli risti. Hänet kyllä erotti asessoreista paitsi  pituutensa puolesta myös muuten. Erään kerran kävin kuuntelemassa hänen luentoaan yliopistonmäellä, hän esiintyi täysin siviilivaatteissa ja ilman papereita.

Ajan henki ja henkilökohtaiset mieltymykset vaikuttavat asiaan. Ehkä miehet kokevat, että värikkäissä asuissa on jotain naismaista? Miehillä suhtautuminen virkapukuihin on vähän kielteistä muissakin ammateissa.

3. Markus Hiekkanen tarkastelee artikkelissaan miten keskiaikaiset paavilliset alttarikaapit ja muut alttarikoristukset reformaation vaikutuksesta vähitellen vaihtuivat luterilaisiksi. Hiekkanen katsoo reformaation alkaneen maassamme 1520-luvulla ja päättyneen 1500-luvun loppuun mennessä. Reformaatio luterilaisessa muodossa ei ollut kuville vihamielinen, toisin kuin kalvinismin piirissä sekä anglikaanisessa kirkossa. Tosin Tukholmassa esiintyi ikonoklasmia. Kuvien käyttöön sovellettiin adiafora-sääntöä. Yleensä kuvat ovat olleet musiikille alisteisia luterilaisuudessa (Dhima)

Toisaalta on muistettava, että Kustaa Vaasan toimien johdosta kirkolta meni verotusoikeus. Tällöin myös seurakuntien talous romahti eikä kirkollisen esineistön uusimiseen ollut edes taloudellisia mahdollisuuksia. Vanhoilla alttarikoristuksilla oli tultava toimeen.

Keskiaikaiset alttarikaapit eivät maassamme nousseet silmätikuiksi. Hiekkasen laskelmien mukaan vasta 1630-luvulla vaihdettiin ensimmäinen alttarikaappi uudeksi, viimeinen vasta 1870-luvulla. 1710-luvulla, isonvihan aikana venäläiset miehittäjät tuhosivat kirkollista esineistöä ja alttarikaappeja. Toisaalta valistuksen aika vauhditti esineistön uusimista. Vaikka Hiekkasen aineistossa on aukkoja, minkä hän myöntää, kehityslinja vaikuttaa varsin selvältä.

Roomasta katsoen maamme on ollut syrjässä. Niinpä anekauppa ja monet muut sen aikaiset rappioilmiöt eivät ehtineet tänne pesiytyä. Toisaalta Agricola oli uudistajana maltillinen. Niinpä hän  vihki katolisin menoin Närpiön kirkon niinkin myöhään kuin 1555.

4. Arto Kuorikosken artikkeli ”Taide, kärsimys ja moraali” on väitöstilaisuudessa esitetty lectio praecursoria. Hänen väitöskirjansa käsittelee Theodor Adornon (1903-1969) esteettistä teoriaa.

Adorno oli saksalainen sosiologi, filosofi, musiikkitieteilijä ja säveltäjä. Parhaiten Adorno tunnetaan paitsi vaikeatajuisuudesta myös massakulttuuria ja kulttuurituotantoa koskevasta kritiikistä. Taiteen pitää olla autonomista Adornon mukaan, eikä sitä pidä uhrata politiikalle tai uskonnolle. Vaativatko Adorno ja Kuorikoski myös kirkkotaiteelle autonomista asemaa?

Taide ei voi siis harrastaa suoraa toimintaa, mutta sillä on kuitenkin moraalinen ulottuvuutensa. Se, miten kärsimys liittyy tähän, jää epäselväksi. Vai olisiko kyse kristinuskon perussanomasta? Kuorikosken mukaan kärsimys voi olla kuvattua vai tuotettua. Kuorikoski myös vakuuttaa, ettei Adornon estetiikka tuota uhreja, vaan etsii niitä. Mutta miten? Se jää avoimeksi.

Theodor Adornon mukaan taiteen tehtävä on kyseenalaistaa. Niinpä taiteen ei pidä olla helppoa ja harmitonta. Taidetta ei pidä ymmärtää lohdutusta tuottavana. Uskonto voi lohduttaa, mutta se ei ole taiteen tehtävä.

Kuorikoski viittaa artikkelissaan Teemu Mäkeen, mutta artikkelista ei käy esille, onko kyseessä kuviteltu hahmo vai jokin elävä taiteilija. Artikkeli on vahvasti sidoksissa siihen tilanteeseen, jossa se on pidetty. Eikä liene edes tarkoitettu myöhemmille lukijoille.

5. Juha Malmisalo selvittää miten ikonit ovat ilmestyneet luterilaiseen kulttuuriin Ruotsissa ja Suomessa. 1970-luku muodosti tässä suhteessa käännekohdan. Liekö kylmän sodan päättymisellä ja liennytyksellä tässä sormensa pelissä?

Malmisalo tarkastelee erityisesti Erland Forsbergin uusbysanttilaista ikonituotantoa. Forsberg on syntynyt ja opiskellut Suomessa, mutta muuttanut Ruotsiin. Hän on luterilainen, mutta on toiminut täysiaikaisena ikonimaalarina 1970-luvun lopulta lähtien.

Forsbergin toiminta on herättänyt kysymyksen onko tällainen ikonituotanto autenttista. Noudattaako hän ikonimaalauksen sääntöjä? Rahakin liikkuu yleensä tällaisissa puuhissa. Niin ikään onko protestanteilla oikeus käyttää idän uskonnollista kuvastoa. Ortodoksisessa kirkossa ikonit julistavat inkarnaatiota, ne eivät vain kuvita Raamattua ja traditiota. Oikeastaan Raamatun katsotaan sisältyvän traditioon eli Raamattu on tradition sisällä.

Forsbergin mukaan ”ikonit aktualisoivat ja tekevät eläväksi sen, mikä on aina ollut keskeistä kirkon opissa” (s. 196). Malmisalo päättelee, että Forsberg näin tulee lähelle Martti Lutherin ajatuksia kirkkotaiteesta. Niin ikään ikonit tuovat feminiinisen aspektin muuten niin karuun, maskuliiniseen luterilaisuuteen.

Mutta Malmisalo paikoitellen sekoittaa käsitteitä. Niinpä pyhimykset kuuluvat katoliseen kirkkoon, eivät ortodoksiseen. Ortodoksisessa kirkossa puhutaan pyhistä ja pyhien kuvista. Niin ikään ”ikonien konsekroiminen” on melkoinen ajatuskummajainen. Ortodoksisessa kirkossa ikonit pyhitetään, katolisessa kirkossa on tapana konsekroida esim. ehtoollisaineita tai kirkon vihkimisessä tarvittavia nesteitä, mutta ei ikoneja.

Hieman yllättävää, että Ruotsissa ikoni on voitu pyhittää luterilaisessa rituaalissa, jopa piispallisessa messussa. Mitähän ortodoksisella puolella on tästä manööveristä ajateltu? Kiinnostaisi myös tietää mitä ortodoksisessa kirkossa ylipäätään ajatellaan Forsbergin ikonitehtailusta.

Suhtautumisessa ikoneihin on kuitenkin ortodokseilla ja luterilaisilla selvä ero. Ortodoksit koskettavat, suutelevat ja kantavat ikoneja, sillä ne kuuluvat jumalanpalvelukseen. Mutta luterilaisuudessa ikoni on vain visuaalinen objekti, sitä voidaan tarkastella, se voi olla mietiskelyn väline. Unohtaa ei sovi kaupallistakaan intressiä, joka mahdollistaa ikonien leviämisen yli kirkkokuntien välisten rajojen.

Suomessa venäläisyyteen on suhtauduttu torjuen tunnetuista historiallisista syistä. Näin ollen ikonien tie luterilaiseen kirkkoon on Suomessa pitempi ja mutkaisempi kuin Ruotsissa. Toisaalta, mieleen nousee myös epäilys heikosta luterilaisesta itsetunnosta ja ”synkretismin synnistä”.

6. Brita Nickels tarkastelee kahta erilaista hautamuistomerkkiä, joissa kummassakin on aiheena elämän kruunu. Aiheen lähtökohtana on Ilm 2:10b. Kummassakin muistomerkissä on käytetty vuodelta 1938 peräisin olevan Kirkkoraamatun sanamuotoa:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm 2:10b KR 1938)

Nykyisin käytössä olevassa Kirkkoraamatussa asia ilmaistaan hieman toisin:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.” (Ilm 2:10b KR 1992)

Myös Uusi testamentti nykysuomeksi sekä Aapeli Saarisalo kääntävät: ”elämän seppeleen”.

Jaakobin kirjekin mainitsee elämän kruunun:

”Autuas se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun, jonka Herra on luvannut niille, jotka häntä rakastavat!” (Jaak 1:12 KR 1938)

Tässäkin tapauksessa elämän kruunu on vaihtunut voitonseppeleeksi:

”Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat.” (Jaak 1:12 KR 1992)

Nykyinen kirkkoraamattu ei siis enää tunne elämän kruunua, vaan tarjoaa sen tilalle voitonseppelettä. Kielikuvat voivat haalistua, kadota tai muuttua kun uskonnollinen sanasto muuttuu. Käytössä oleva Raamattu ja virsikirja vaikuttavat uskonnollisiin kielikuviin.

Kreikan sana stefanos, joka esiintyy UT:ssa 18 kertaa, merkitsee seppelettä tai kruunua, varsinkin voittopalkintoa urheilukisoissa. Toisaalta Septuagintassa stefanosta vastaa usein heprean sana ̔atara, jota käytetään kuninkaan kruunusta.

Nickels tarkastelee jubilaarin eli juhlittavan henkilön vanhempien (rovastin ja ruustinnan) muistomerkkiä Kouvolassa, joka on pystytetty 1986. Sen rinnalle Nickels ottaa 12 sotilaan muistomerkin Helsingin Hietaniemessä, joka on pystytetty 1997. Kumpikin muistomerkki on saman suunnittelijan käsialaa. Rovastin ja ruustinnan kuolinsyy ilmeisesti on ollut luonnollinen, sen sijaan sotilaiden kohdalla se on ollut väkivaltainen heidän täyttäessään velvollisuuttaan isänmaansa hyväksi. Nickels ihmettelee miksi kaatuneiden sotilaiden ikää ei ole ilmaistu. Ehkä kaatumisen ajankohdaksi ilmoitettu 30.6.1944 voi valottaa sitä. Tuolloin elettiin perääntymisvaihetta ja Suomen rintama sortui. Yksistään tuona päivänä kaatui suomalaisia kaikkiaan 329.

Rovasti Heikkilän hautamuistomerkissä kruunu on sijoitettu ristille siihen kohtaan, jossa Jeesuksen pään ajatellaan olleen. Nickels näkee tässä yhteyden keskiaikaiseen Voittoisa Kristus -krusifiksiin. Toisaalta se voi viitata myös Kristuksen seuraajien ristiin: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Mark 8:34) Risti ja kruunu yhdessä symboloivat kilvoitusta, voittoa ja ikuista elämää.

12 sotilaan hautamonumentissa särkynyt kypärä muuttuu kruunuksi. Edellisessä tapauksessa elämän kruunu liittyy ristiin, jälkimmäisessä kypärään. Kirjoittaja pohtii onko muistomerkeillä sama tehtävä ja sanoma. Voiton ja kärsimyksen kruunu.

Jäin pohtimaan sitä miten yleinen tai harvinainen elämänkruunu on hautamuistomerkeissä. Elämän kruunu aiheena katsoo pääsääntöisesti eteenpäin yli kuoleman rajan. Sotilaiden hautamuistomerkin yhteydessä elämän kruunu katsoo taaksepäin, siis taistelukentille ja kaatuneiden sotilaiden kohtaloon. Toisaalta kun kypärästä kohoaa elämän kruunu sekin katsoo eteenpäin. Rovastin hautamuistomerkki korostaa kilvoittelun merkitystä. Näin nämä muistomerkit puhuttelevat myös ohikulkijaa

7. Simo Knuuttila tarkastelee enkelten viestintää Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) (= TA) enkeliopin näkökulmasta. Knuuttila ottaa lähtökohdakseen Fra Angelicon (1395-1455) maalauksen jossa enkeli Gabriel ilmoittaa Marialle, että tämä synnyttää poikalapsen, jota pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi (Luuk 1:26-38). Tätä kohtaamista kutsutaan Marian ilmestykseksi. Tavallinen kaduntallaaja ehkä näkee maalauksessa vain Romeon ja Julian. Julia vaikuttaa yläluokkaiselta, Romeo saattaisi olla vaikka italialainen jalkapalloilija. Maalausta tarkemmin katsoen Romeolla on siivet ja hieno puku. Maalauksessa voi nähdä useita tasoja.

Fra Angelico oli dominikaani kuten myös samaan sääntökuntaan kuulunut TA. Niinpä Knuuttila päätteleekin, että Fra Angelico tunsi TA:n enkeliopin. Sen perusteella maalauksen pitäisi olla sopusoinnussa TA:n enkeliopin kanssa. Niinpä tärkeäksi kysymykseksi muodostuukin miten sellaiset älylliset olennot toimivat ja ajattelevat, joilla ei ole ruumista. Tai kääntäen, miten ruumiillisuus vaikuttaa ihmisenä olemiseen.

TA:n mukaan enkeleillä on kyky tahdon voimalla vaikuttaa aineellisten kappaleiden liikkeisiin. Kun enkeli haluaa ilmestyä ihmisille näkyvässä hahmossa, tämä puristaa ilmaa kokoon saadakseen tarkoitukseen sopivan hahmon. Nämä ovat kulloistakin tilannetta varten luotuja artefakteja, eivät siis eläviä. Enkelin ilmestymishahmo kykenee tuottamaan puhetta, mutta keskinäisessä ajatustenvaihdossaan enkelit toimivat toisin.

Enkelien kesken toimii ajatuksensiirto. Kun enkeli ajattelee jotain ja haluaa saattaa sen toisen enkelin tietoon, samanlainen käsittämisakti aktualisoituu toisen enkelin mielessä. Ylemmät enkelit voivat saattaa alempien enkelien tietoon asioita, joita nämä eivät tienneet. Tätä kutsutaan illuminaatioksi.

Aineettomat enkelit eivät ole missään paikassa eikä heidän välillään ole etäisyyttä. Profeetta Jesaja kuitenkin kertoo serafien huutavan toisilleen: ”He huusivat toinen toiselleen: – Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.” (Jes 6:3) TA:n mukaan serafit eivät huuda sen tähden, että kuulisivat paremmin, vaan enkelit ilmaisevat toisilleen erityisellä tavalla mitä he ajattelevat. – TA:n selitys ei oikein tunnu uskottavalta, sillä Jesajan kuvaus jatkuu: ”Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua.” (Jes 6:4)

Sen sijaan kaikki luodut mielet ovat suljettuja. Vain Jumala voi tietää mitä ne ajattelevat, elleivät he itse tahdo ilmaista ajatuksiaan toisille.

Kun enkeli haluaa ilmaista ajatuksensa, viestin tulevat tietämään ne enkelit, joiden kanssa enkeli haluaa kommunikoida. TA:n mukaan enkelien viestintä on siis kohdennettua. Hyvillä enkeleillä saattaa olla tarve kommunikoida siten, ettei se tule langenneiden enkelten tietoon, koska näiden välillä vallitsee sotatila. Mutta fransiskaani William Ockham (n. 1285-1349) oli taas sitä mieltä, että viestit tulevat kaikkien enkelten tietoon, jotka tahtovat ottaa ne vastaan. Näin ollen TA:n mallia voisi verrata puhelinliikenteeseen, Ockhamin mallia vastaavasti radioon.

TA:n teoria enkelten keskinäisestä viestinnästä muistuttaa armeijan komentosuhteita. Enkelit eivät erehdy muodostaessaan arvostelmia, koska viestintä perustuu ajatuksensiirtoon.

* * *

Teoksessa käytetty karhea paperilaatu ei ilmeisesti ole sallinut värikuvien käyttöä. Mustavalkokuvissa on hukattu paljon informaatiota. Paikoitellen kuvatekstit ovat hieman sekaisin, esim. s. 213.

Kauko Puottula 2013