torstai 26. helmikuuta 2015

Abraham kuvainraastajana


Lauri Levanto kävi syksyllä 2014 kuuntelemassa piispa Björn Vikströmin luentoa ”Kertomus tienä Raamattuun.” Hän kirjoitti aiheesta blogin 4.10.2014, jossa hän referoi luennon pääkohtia. Bloginsa lopussa hän vielä reflektoi aikaisemmin oppimaansa ja kuulemaansa:
En pysty enää jäljittämään missä olen kohdannut kertomuksen Abramin isän kotijumalista. Abram rikkoi isänsä kotijumalat, ja pani vasaran suurimman käteen. Isän kysyessä hävityksen syytä Abram sanoi että niille tuli tappelu. Tämä kertomus lienee vanhimpia yksijumalisuuden puolustuksia. Se kulkee sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Mielenkiintoista tarinassa on että sitä ei ole Raamatussa. Kertomus on Koraanissa! Kertomus on ilmeisesti ajalta ennen Tooraa.  
Varsin hyvin Levanto muisti kertomuksen keskeisen sisällön. Rabbiininen kirjallisuus kertoo Abrahamin riitaantuneen epäjumalia palvovan isänsä kanssa. Rabbiinisesta kirjallisuudesta kertomus on välittynyt myös Koraaniin. Tosin yksityiskohdat hieman vaihtelevat. Koraani kertoo asiasta näin:
Abrahamille me annoimme oikeamielisyyttä, sillä me tunsimme hänet. / Kun hän sanoi isälleen ja kansalleen: "Mitä nämä patsaat ovat, joita te palvotte?", / he vastasivat: "Olemme nähneet isiemmekin niitä palvovan." / Hän sanoi: "Silloin te ja isänne olette selvästi kulkeneet harhaan!" / He sanoivat: "Sinäkö tuot meille totuuden vai lasketko vain leikkiä?" / Abraham vastasi: "En laske leikkiä. Herranne on taivaan ja maan Herra, joka on ne luonut. Sen minä todistan. / Kautta Jumalan, kun käännätte selkänne ja menette pois, minä punon juonen teidän jumalankuvienne varalle." / Hän löi ne muruiksi paitsi suurinta niistä, jotta he palaisivat Hänen luokseen. / He sanoivat: "Kuka on tehnyt tämän meidän jumalillemme? Hän on tehnyt pahan teon!" / Toiset sanoivat: "Kuulimme erään nuoren miehen, nimeltään Abraham, puhuvan niistä: / "He sanoivat: "Tuokaa hänet tänne ihmisten eteen, jotta he todistaisivat häntä vastaan." /
He kysyivät: "Sinäkö teit tämän jumalillemme, Abraham?" / Hän vastasi: "En, vaan suurin niistä sen teki: kysykää vaikka niiltä, jos ne kerran osaavat puhua!" / He miettivät: "Mehän tässä olemme väärintekijöitä." / He riiputtivat päätään: "Tiedäthän sinä, etteivät nämä osaa puhua." / Silloin Abraham sanoi: "Palvotteko te Jumalan sijasta sellaisia, jotka eivät voi teitä auttaa eivätkä haitata? / Hyi teitä ja niitä, joita te palvotte Jumalan lisäksi. Ettekö te ymmärrä?" / He sanoivat: "Polttakaamme hänet ja auttakaamme siten jumaliamme, jos aiomme tehdä jotakin." / Me sanoimme: "Tuli, ole viileä ja vilpoinen Abrahamille." / He tahtoivat punoa juonia Abrahamia vastaan, mutta me annoimme heidän joutua perikatoon / ja pelastimme hänet ja Lootin maahan, jonka olimme siunanneet kaikkia ihmisiä varten. (Koraani 21:51-71, Mk 2, käännös J. H-A:n) 
Kertomus on tähdätty epäjumalankuvia ja niiden palvontaa vastaan. Abraham näyttää olevan ristiriitaisessa tilanteessa. Hänellä on velvollisuuksia isäänsä kohtaa, mutta toisaalta myös Jumalaa kohtaan. Abraham haluaa osoittaa, että epäjumalat ovat voimattomia ja vihjaa, että aikoo tehdä jotain. Epäjumalat ovat riippuvaisia palvojiensa huolenpidosta, heti kun palvojat kääntävät selkänsä, alkaa tapahtua (jae 57). Lukija saa vaikutelman, että epäjumalat olisivat taistelleet keskenään ja vahvin olisi voittanut (jae 58), vaikka sitä ei suoraan sanota. Rohkenevatko patsaiden palvojat kysyä jäljelle jääneeltä: mitä on tapahtunut? Jos patsaiden palvojat eivät kysy mitään "voittaneelta" patsaalta, he tunnustavat, ettei niillä ole vastaamiseen tarvittavaa älyä. Jae 69 sisältää ajatuksen, että henki voittaa aineen!

Kertomuksen juoni muistuttaa tapaa, jolla Daniel paljastaa Belin pappien petoksen. Siitä kerrotaan apokryfisessa Danielin kirjan lisäyksessä B. Niin ikään se tapa, jolla Abraham pelastui tulen liekeiltä, muistuttaa tapaa, jolla Danielin 3 ystävää pelastui tulisesta pätsistä (Dan 3). Abrahamin tekosia voi pohtia myös freudilaisesta viitekehyksestä käsin. Ennen kuin nuori mies voi itsenäistyä hänen on tehtävä ns. ”isänmurha”.

***
Koraanin välittämän kertomuksen taustalla piilee Genesiksen kertomus:
Kun Terah oli elänyt 70 vuotta, hänelle syntyivät Abram, Nahor ja Haran. / Tämä on luettelo Terahin jälkeläisistä. Terahille syntyivät Abram, Nahor ja Haran, ja Haranille syntyi Loot. / Haran kuoli ennen isäänsä Terahia synnyinmaassaan Kaldean Urissa. /... Terah otti mukaansa poikansa Abramin, poikansa Haranin pojan Lootin sekä Abramin vaimon Sarain ja lähti kulkemaan heidän kanssaan Kaldean Urista Kanaaninmaan suuntaan. Tultuaan Harraniin he jäivät sinne asumaan. / Terah eli kaikkiaan 205 vuotta ja kuoli Harranissa. (Gen 11:26-32)
Abrahamin kotiseutu (Kaldean Ur ja Harran) tunnetaan kuunjumala Sinin palvonnasta. Rabbiininen kirjallisuus, mm. Genesis Rabbah 38.13, tuntee myös aiheen Abrahamista ja patsaista, mutta yksityiskohdat vaihtelevat. Terahilla, Abrahamin isällä, oli kauppa, jossa hän myi jumalia esittäviä patsaita. Abraham tekee tässä kaupassa kepposiaan. Lopulta Nimrod heitti Aabrahamin palavaan pätsiin, mutta Jumala pelasti hänet. Näin kertomus menee:
Terah, the father of Abraham and Haran, was a dealer in images as well as a worshiper of them. Once when he was away he gave Abraham his stock of graven images to sell in his absence. In the course of the day an elderly man came to make a purchase. Abraham asked him his age, and the man gave it as between fifty and sixty years. Abraham taunted him with want of sound sense in calling the work of another man's hand, produced perhaps in a few hours, his god; the man laid the words of Abraham to heart and gave up idol-worship. Again, a woman came with a handful of fine flour to offer to Terah's idols, which were now in charge of Abraham. He took a stick and broke all the images except the largest one, in the hand of which he placed the stick which had worked this wholesale destruction. When his father returned and saw the havoc committed on his "gods" and property he demanded an explanation from his son whom he had left in charge. Abraham mockingly explained that when an offering of fine flour was brought to these divinities they quarreled with one another as to who should be the recipient, when at last the biggest of them, being angry at the altercation, took up a stick to chastise the offenders, and in so doing broke them all up. Terah, so far from being satisfied with this explanation, understood it as a piece of mockery, and when he learned also of the customers whom Abraham had lost him during his management he became very incensed, and drove Abraham out of his house and handed him over to Nimrod. Nimrod suggested to Abraham that, since he had refused to worship his father's idols because of their want of power, he should worship fire, which is very powerful. Abraham pointed out that water has power over fire. "Well," said Nimrod, "let us declare water god." "But," replied Abraham, "the clouds absorb the water; and even they are dispersed by the wind." "Then let us declare the wind our god." "Bear in mind," continued Abraham, "that man is stronger than wind, and can resist it and stand against it."
Nimrod, becoming weary of arguing with Abraham, decided to cast him before his god--fire--and challenged Abraham's deliverance by the God of Abraham, but God saved him out of the fiery furnace. Haran, too, was challenged to declare his god, but halted between two opinions, and delayed his answer until he saw the result of Abraham's fate. When he saw the latter saved he declared himself on the side of Abraham's God, thinking that he too, having now become an adherent of that God, would be saved by the same miracle. But since his faith was not real, but depended on a miracle, he perished in the fire, into which, like Abraham, he was cast by Nimrod. This is hinted in the words (Gen. xi. 28): "And Haran died before his father Terah in the land of his nativity, in Ur of the Chaldees." 
Tuo lähde sisältää valikoiman Genesis Rabbahin teksteistä. Genesis Rabbahin tekstikin näyttää löytyvän kokonaisuudessaan internetistä, niin heprean kuin englannin kielisenä.
Kauko Puottula








maanantai 23. helmikuuta 2015

Kullakin kansalla oma jumala?

Niihin aikoihin, kun nykyisin käytössä oleva Kirkkoraamattu 1992 valmistui, toimittaja heitti radiossa kysymyksen: Ovatko Qumranin tekstilöydöt vaikuttaneet tähän käännöstyöhön ja missä määrin? Käännöskomitean edustaja (ehkä Nikolainen) vastasi tähän tapaan: Ei paljoakaan, oikeastaan ainoa kohta, johon se on suoraan vaikuttanut on Deut 32:8. Tässä tämä teksti vanhan ja uuden käännöksen mukaan:
Kun Korkein jakoi perinnöt kansoille, kun hän erotteli ihmisten lapset, silloin hän määräsi kansojen rajat israelilaisten luvun mukaan. - Deut 32:8 KR 1938
Kun Korkein jakoi kansoille maat, kun hän levitti ihmiset yli maan piirin, hän määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan. - Deut 32:8 KR 1992
Vanhan Raamattuni marginaaliin olen silloin tehnyt tämmöisen merkinnän: "Qumran: Maat on jaettu Jumalan poikien lukumäärien mukaan." Kyse olisi siis siitä, että Deut 32:8 sisältää jonkun sanan tai ilmaisun, jonka oikeasta lukutavasta ei oltu täysin varmoja ennen Qumranin löytöjä. Tunnollisten kääntäjien velvollisuus on ottaa huomioon uusin tietämys.

KR 1992 on varustanut kyseisen kohdan tämmöisellä alanootilla:
Käännös "kullekin oman jumalan", sanatarkasti "Jumalan poikien luvun mukaan", tukeutuu Qumranin tekstin ja kreikankielisen Septuaginta-käännöksen lukutapaan. Osa Septuagintan käsikirjoituksista kääntää "Jumalan enkelien luvun mukaan". Hepreankielisen tekstin myöhempi lukutapa on "israelilaisten luvun mukaan".
Vanhin tuntemamme VT:n masoreettinen käsikirjoitus Leningradin koodeksi on vuodelta 1008 tai 1009 jKr, vastaavasti kyseinen Qumranin teksti (4Q37), joka liittyy Deuteronomiumin kommentaariin, noin 50 jKr. Qumranin teksti on siis lähes 1000 vuotta vanhempi kuin vanhin tunnettu masoreettinen teksti. Tässä tapauksessa eräät Septuagintan versiot tukevat Qumranin lukutapaa, vaikka Qumran ja Septuaginta ovat toisistaan riippumattomia. Mutta yksistään Septuagintan perusteella korjausta ei uskallettu tehdä.

Qumranissa harjoitettiin laajaa kirjallista toimintaa. Siellä kopioitiin VT:n tekstejä sekä laadittiin niihin kommentaareja. He myös laativat täysin uusia kirjoituksia. Mutta rajalinjat näiden välillä pidettiin selvinä, ts. niitä ei hämärretty tai sotkettu. Mainittu 4Q37 kuuluu Deuteronomiumin kommentaariin.

Paavalilla mahdollisesti oli tämä teksti mielessään, kun hän puhui Areiopagilla (Ap.t. 17:26). Mutta UT ei lainaa Deut 32:8:aa. Sen sijaan useat varhaiset kirkkoisät lainaavat tätä tekstiä ja noudattavat Septuagintan lukutapaa (esim. Klemens Roomalainen (k. 101) kirjeessä korinttilaisille, 29; Irenaeus (130 - 202), Adversus Haereses III 12,9; Klemens Aleksandrialainen (n. 150 - n. 211/216), Stromata VII 2; Origenes (n. 185 - 254), De Principiis I 5,2; Contra Celsum IV 8; V 29).

Pyhä Anselm Canterburylainen (1033/1034 - 1109) tuntee molemmat lukutavat (masoreettisen ja Septuagintan) ja pohdiskelee siitä syntyvää teologista ongelmaa teoksessaan Jumala ihmiseksi I 18.

Deut 32:8 heijastelee syntyaikansa monolatrista käsitystä: on paljon jumalia, kullakin kansalla omansa, mutta Israelissa palvotaan Jahvea. Jyrkkää monoteismia ei vielä silloin tunnettu, mutta sitä kohti oltiin hyvää vauhtia menossa. Se, että kansoilla oli omat jumalansa, ilmenee VT:sta muutenkin.

"Jumalan pojat" on epäilemättä alkuperäinen lukutapa, mutta masoreettinen teksti ja Septuaginta ovat kumpikin tulkinneet sitä eri tavoin. Masoreettinen teksti olettaa, että ilmaus "Jumalan pojat" viittaa Israeliin (vrt Hoos 1); Septuaginta olettaa, että ilmaus viittaa enkelien taivaalliseen kokoontumiseen (Ps 29:1; 89:6; 82:1,6). Näin ollen Herra delegoi kansojen hallinnan enkeliarmeijoilleen (vrt Dan 10:13-21), mutta itselleen hän varasi Israelin, jota hän hallitsee suoraan.

***
Patriarkkakertomuksissa tulee esille monia jumalien nimiä, ymmärtääkseni paikallisia jumalia, mm. Korkein (El Eljon), Kaikkivaltias (El Shaddaj), lisäksi El, Elohim jne. Jahvekin varsin suuressa määrin "kiinnittyy" Siinain vuoreen ja ukkoseen – varsinkin Exoduksen mukaan. Kertomukseen Jaakobin painista Jabbok-virran varrella (Gen 32:23-32) mahdollisesti liittyy ajatus tai muistuma joenjumalasta, joka Jaakobin on voitettava päästäkseen joen toiselle puolelle.

Korkein (El Eljon) esiintyy myös siinä yhteydessä, kun Abram tapaa Melkisedekin, joka osoittautuu El Eljonin papiksi (Gen 14:18-22). Myös Num 24:16 sekä Deut 33:12 viittaavat Korkeimpaan. Korkein on löytänyt tiensä myös Danielin kirjaan (Dan 4:14).

Mies, jota vaivasi Legioona-demoni, puhutteli pakanallisella alueella Jeesusta Korkeimman Jumalan pojaksi (Luuk 8:28). Demoni tunnistaa ja tunnustaa Jeesuksen Korkeimman edustajaksi ja on valmis alistumaan. Filippiläinen orjatyttö, jossa oli tietäjähenki, huuteli Paavalin ja Silaksen perään: "Nämä miehet ovat Korkeimman Jumalan palvelijoita..." (Ap.t. 16:17). Tämä ärsytti Paavalia, niinpä hän ajoi tytöstä tietäjähengen pois.
***
Näiden jumalien voimasuhteet vaihtelivat vallitsevien yhteiskunnallisten olosuhteiden mukaan. Ne kyllä kilpailivat keskenään, mutta eivät olleet hierarkkisesti järjestäytyneitä. Tässä esillä olevassa tapauksessa Korkein oli ehkä niskan päällä.

KR 1992:n noudattamaa lukutapaa seuraavat myös seuraavat uudemmat käännökset:
* New Living Translation: ... he established the boundaries of the peoples according to the number in his heavenly court.
* NET Bible: ... he set the boundaries of the peoples, according to the number of the heavenly assembly.
* Bibel 2000: ... när han fördelade deras områden efter gudasönernas antal,
Muinaisten israelilaisten käsitys Jumalasta siis kehittyi aikojen saatossa. Vanhan testamentin aikana beduiinit asettuivat paikoilleen ja ryhtyivät viljelemään maata. Vähitellen syntyi kaupunkeja. Nämä muutokset vaikuttivat uskontoon ja käsityksiin Jumalasta. Jumalakuva kehittyy Vanhan testamentin sisällä kohti jyrkkää monoteismia, yksijumalaisuutta.
Kauko Puottula